Elämänkaareni

Karjalasta kajahtaa ja Parikkalasta pamahtaa! Tuosta pienestä kylästä ponnistan minä, Helena Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen opiskelijaksi kypsähkössä 30 vuoden iässä. Koko ikänä olen ollut käsityöihminen, joten ei ollut vaikeaa valita koulutukseni pääainetta, käsityötiedettä.
Tällainen on siis nykyhetkeni, mutta onhan sitä eletty aiemminkin. Valmistuin ylioppilaaksi vuonna 1996 Parikkalan lukiosta. Tuolloin maailma oli avoinna ja minä yksi maailman älykkäimmistä ihmisistä – ainakin omasta mielestäni. Karu todellisuus roiskahti niskaani kylmänä kylpynä, kun jäin rannalle ilman jatko-opiskelupaikkaa. Olin hakenut Oulun yliopistoon lukemaan biologiaa ja Kuopion käsi- ja taideteolliseen vaatetusmuotoilua, en siis välttämättä tiennyt varmasti, mitä elämältäni vielä halusin. Tuo rannalle jäänti oli kuitenkin yksi elämäni onnenpotkuja. Päätin lähteä neuvottomana ja rahattomana au pairiksi – Islantiin. Tällä kertaa onni oli myötä ja vietin vuoden aivan ihanassa perheessä hoitaen mukavia lapsia. Tämä vuosi toi kokemusta ja oli elämänkoulua tehokkaimmillaan.
Seuraavan vuoden vietin kansanopistossa Joutsenossa tekstiilitaidelinjalla, joka antoi hyvät eväät hakea seuraavana vuonna Kuopioon tekstiilimuotoilua opiskelemaan. Valmistuin artenomiksi 2002 neljän vuoden kovan työn jälkeen. Tuona aikana ehdin olla myös puoli vuotta vaihto-opiskelijana Englannin Yorkshiressä kaupungissa nimeltä Huddersfield.
Valmistumisen jälkeen oli hankalaa saada töitä, joten karistin Kuopion tomut jaloistani ja tein muutamia työkeikkoja taidekutomossa Espoossa. Halusin elämään vaihtelua ja seuraava työpaikka löytyi Pohjois-Pohjanmaalta Haapavedeltä. Toimin siellä vuoden kansalaisopiston käsityönohjaajana. Työpaikka oli täydellinen ja pidin kovasti tuntien suunnittelusta ja pitämisestä, mutta koska en ikinä sopeutunut paikkakunnalle enkä saanut solmittua ystävyyssuhteita, palasin takasin Parikkalaan. Taas ollessani ilman työpaikkaa opiskelin graafisen alan perustutkinnon Etelä-Karjalan AMK:ssa.
Jotenkin tuntuu, että olen koko elämäni kulkenut vähä vähältä kohti opettajuutta. Olen koko elämäni ollut kiinnostunut käsillä tekemisestä, ihmisten kanssa työskentelystä ja tiedon jakamisesta. Osasin neuloa puikoilla ennen kuin opettelin lukemaan. Äitini on ollut käsitöissä esikuvani ja ensimmäinen opettajani, hänen ahkeruudestaan, vaatimattomuudestaan ja pyyteettömästä auttamishalustaan haluan ottaa mallia.
Olen toiminut ohjaajana erilaisissa kerhoissa ja kouluissa niin aikuisten, nuorten kuin lastenkin kanssa. Vaikka ohjaaminen on välillä rankkaa ja tuntuu joskus jopa turhalta, työ ja oppilaat antavat paljon.
Kasvatusajatteluuni on vaikuttanut oma äitini sekä omat koulu- ja opiskelukokemukseni, varsinkin sellaisiin, jotka soivat pääni sisällä hälytyskellojen lailla: ”Ei ikinä tuollaista!” Olen myös suorittanut jo kasvatustieteen perusopinnot, joten teoriatietoa kasvatuksesta on myös kertynyt. Ohjaajan roolissa olen ollut ehkä liian kaverillinen oppilaita kohtaan, joten kaipaan työkaluja johtajuuteen ja erilaisiin toimintamalleihin.
Itse opin parhaiten kuuntelemalla, katselemalla ja kokeilemalla itse. Omakohtainen ongelmanratkaisu ja asioiden selvittäminen on tärkeää. Kärsin lievästä lukihäiriöstä, pelkästään kirjoja lukemalla en omaksu asioita kovinkaan tehokkaasti. Olen aina pitänyt opiskelusta ja uusista haasteista; tulen varmaankin olemaan malliesimerkki elinikäisestä opiskelijasta. Arvostusta olen kokenut saavani koko koulu-urani ajan, sillä olen ollut aina enemmän tai vähemmän kiitettävä oppilas. Alakoulun kävin pienessä kolmen opettajan kyläkoulussa, joka antoi hyvät alkueväät maailmaan ja uskoa itseensä. Ehdottomasti tunteellisin muistoni liittyy juuri noihin aikoihin. Kun pääsin 6. luokalta, opettajani piti minulle kiitospuheen hienoista ja ahkerista kouluvuosista kannustaen eteenpäin. Ja äitini tietysti kyynelehti kevätjuhlavieraiden joukossa.
Toisaalta mielestäni tärkeää on myös opiskelijan kunnioittaminen – olen törmännyt liian monta kertaa aikuisena opettajiin, jotka luulevat edelleen olevansa jalustalle nostettuja puolijumalia. Kuopiossa opiskellessani olin muutamia kertoja opettajien kanssa napit vastakkain ja ihan aiheesta.
Kaiken kaikkiaan olen ollut aina kiinnostunut oppimaan uutta, aloitinhan juuri elämäni kolmannen ammattiin johtavan tutkinnon. Kovasti teettää varmasti hommia opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan, mutta nyt aikuisena se on miltei pakollinen valinta. Toisaalta oma kannustajani, eli aviomieheni Petri tuumasi: ”Jos joku siihen pystyy, niin sinä!”