Käsityö on elämäntapa ! (?)

Opetus- ja kasvatusfilosofiani - opettajan käyttöteoriat

Opetus ja sen tutkimus -kurssilla olemme juuri pohdiskelleet omia henkilökohtaisia käyttöteorioita omassa työssämme. Listasimme erilaisia ajatuksia, joita opetus meissä herättää - melkolailla ajatuksenvirtatekniikalla. Seuraavassa esittelen tärkeimmät omat käyttöteoriani sekä valotan oman kasvatusajatteluni taustoja ja lähteitä.

• Käsityön erilaisten tekniikoiden oppiminen on tärkeää.
• Oppilas motivoituu paremmin pystyessään soveltamaan jo oppimaansa.
• Kun oppilaat pystyvät neuvomaan ja opettamaan toisiaan, syntyy kannustava ilmapiiri ja oppiminen syventyy.
• Opetuksessa pitää löytää jokaisen oppilaan omat vahvuudet.
• Ryhmädynamiikan parantaminen vaikuttaa oppimisympäristöön; oppilaat rohkaistuvat toteuttamaan itseään suunnittelussa.
• Käsityön opetusta on helppo integroida muihin oppiaineisiin; näin opitaan mielekkäiden kokonaisuuksien kautta.
• Opetuksessa on hyvä ottaa huomioon myös erilaisia ekologisia ja teknisia seikkoja; kierrätys, uudet innovaatiot, TVT.
• Erilaisten materiaalien kokeilu ja tuntemus edistävät oppimista ja motivaation syntyä käsityössä.
• Käsityö ja sen opetus tulisi nähdä eräänlaisena elämäntapana, pyrkimyksenä flow-ilmiöön.
• Oppilasta tulee kannustaa oman identiteetin löytämiseen, persoonallisten ratkaisujen tekemiseen ja kasvun tukemiseen.

Olen pitänyt omaa työskentelyäni käsitöiden parissa elämäntapana jo alakoulusta lähtien. Äitini opetti minulle kotona kaikki tärkeimmät käsityötekniikat, kuten neulomisen, virkkaamisen ja ompelun niksit. Opin neulomaan jo ennen kuin osasin lukea, ensimmäiset villasukat sain aikaan kantapäineen kaikkineen mennessäni toiselle luokalle ja ensimmäinen villapaita (jossa käytin jopa intarsiatekniikkaa) valmistui kolmannella luokalla.

Varsinkin lankatyöt ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta myös uutta oppiessani ja huomatessani pystyväni tulkitsemaan käsityölehtien ohjeita (siis alakoululaisena) rohkeus kokeilla ja etsiä uutta on kasvanut. Suuri esikuvani kaikessa tässä on ollut äitini, joka on sekä opettanut että kannustanut eteenpäin valitsemallani tiellä. Tosin äiti ei ollut aina yhtä innoissaan, kun pilkoin hänen hankkimansa langat nukkien peruukeiksi ja testailin erilaisten materiaalien ominaisuuksia.

Opiskelin Kuopion muotoiluakatemiassa artenomiksi, valmistui vuonna 2002 tekstiilimuotoilun osastolta pääaineenani kudonta. Ammattikorkeakoulussa opiskelu vain syvensi identiteettiäni käsityöläisenä sekä antoi rohkeutta sekä omaan ilmaisuun että erilaisten tekniikoiden soveltamiseen. Myös vaihto-opiskelu ulkomailla antoi paljon tietoutta tietokoneavusteisesta suunnittelusta ja muualla käytössä olevista tekniikoista ja laitteista. Esimerkiksi Englannissa ei käytetä lainkaan meidän tuntemiamme laakakangaspuita kudonnassa, vaan tyypillisimpiä ovat jacquardpuut (tai niiden yksinkertaisemmat muunnokset) reikäkortteineen.

Oma opettamiseni on melko tekniikkalähtöistä, sillä uskon, että juuri tekniikoiden ja materiaalien tuntemus saa ihmiset innostumaan soveltamisesta etsimään itsennäisesti uutta ja käyttökelpoista ympäristöstään. Toisaalta, samalla tavalla, kuin itse olen oppinut käsityöstä, en toki usko kaikkien innostuvan. Käsityö on kumuloituva aine; ensin on opittava perusteet, joiden päälle voidaan lähteä etsimään uusia ideoita ja sovellutuksia.

Tärkeää käsityön luonteessa on mielestäni myös se, että opitaan auttamaan muita. Kun yhdessä tekeminen koetaan mukavaksi, voidaan oppia myös ongelmanratkaisua ja pohtia asioita yhdessä - spontaanisti. Tekeminen pitäisi kokea rentouttavana, ei kilpailemisena, kuka tekee minkäkin asian nopeimmin. Omien ideoiden toteuttaminen ja rohkeus tehdä persoonallisia töitä pitäisi olla käsityötuntien tärkeysjärjestyksessä melko korkealla. Kädentaitojen harjaantuessa paranee moni muukin taito.

Hyvään opettamiseen kuuluu mielestäni edellä mainittujen seikkojen lisäksi oppilaiden tasapuolinen kohtelu, reiluus ja erilaisuuden huomioon ottaminen. Opettajan tulee olla perillä aineestaan, ei vain toimia asiantuntijana, vaan innostuneena esimerkkinä. Tavoitteena tulisi olla itseilmaisun kehittäminen, omien vahvuuksien löytäminen ja itsetunnon kasvattaminen - kaiken kaikkiaan kasvaminen ihmisenä. Oppilas ei ole ainoastaan oppijan roolissa; hän on myös kanssakulkija sekä myötäeläjä, ryhmän jäsen, joka auttaa ja neuvoo muita omien kykyjensä mukaan.

Erilaisten oppijoiden kohtaaminen käsityön opetuksessa tulee aina vain ajankohtaisemmaksi, koska nykyisin viidenneksellä oppilasaineksesta on diagnosoitu jokin oppimisen vaikeus. Samat asiat eivät ehkä vaikeuta oppimista taito- ja taideaineissa kuin esimerkiksi reaaliaineissa, mutta samantyyppisiä asioita on otettava huomioon. Vaikkapa tehtävien annossa tulee olla tarkkana, että viesti menee perille, mittaaminen voi olla hankalaa matemaattisuutensa vuoksi ja erilaiset motoriset ongelmat tuovat haastetta opettajan työhön. Näistä kuitenkin on koulun arjessa selvittävä ja lisättävä koulun ja kodin välistä yhteistyötä. Joskus työelämässä on muitenkin kummastuttanut se, ettei oppilaidet diagnoosit ole kulkeutuneet aineenopettajien tietoon, ja esim. kuullunymmärryksen häiriöt jääneet huomioimatta.

Kaiken kaikkiaan toivon, että oppilaani saavat kokea edes ajoittain käsin tekemisen iloa. Käsityöt ovat laaja toimintakenttä, jossa koskaan ei ole valmis ja täysin oppinut. Uusia haasteita löytyy varmasti, kunhan niitä on halukas etsimään.

Kauan eläköön työn ohessa opiskelu

Työhyvinvointi ja opiskelu

En voi välttyä käsittelemästä ammatillisen kasvun välitehtävissä yhtä lempiaiheistani, nimittäin työelämän ja opiskelun sovittamista yhteen. Olen joutunut/ saanut kirjoituksissani lähes poikkeuksetta pohdiskella asiaa, joka on tällä hetkellä suuri elämäni ”nimittäjä”. Mutta olenko työssä käyvä opiskelija vai työn ohessa opiskeleva työläinen..?

Opiskeluaikainen työhyvinvointi – mitähän se mahtaa tarkoittaa..? Ensimmäinen opiskeluaikani oli vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin olin nuori opiskelija; sellainen, joka valmistuu oppilaitoksestaan ajoissa eikä käy juuri töissä kuin kesälomansa aikana. Äiti ja isä kustantavat osan taskurahasta ja lähettävät maailmalle säkillinen perunoita rinkassa. Nykyistä opiskeluaikaani tähdittää enemmän kiire ja stressi, joita aiheuttaa tietysti työelämän paineet. Kun aloitin opiskeluni Savonlinnassa, ajattelin iloisesti, että ”kyllähän” yliopistossa voi suorittaa kursseja omaan tahtiin” tai ”oman opintopolun löytäminen on lastenleikkiä työn ohessa”.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Yliopistokoulutus tuntuu olevan varsin jähmeää ja aikuisopiskelijalle ei tunnu olevan turvallista paikkaa, jossa hänen työhalujaan ei katsottaisi ainakin hieman karsaasti.

Opinnoissa jaksamisen ensimmäinen elinehto on mielestäni tietysti oma motivaatio. Miksi olen täällä..? Luulisin, että oma ala ja motivaatio opiskelulle ovat löytyneet, mutta jotenkin kaikki tuntuu niin jähmeältä. Miksi ei voida mahdollistaa nykyistä enemmän itsenäistä ja etäopiskelua! Työhyvinvointia parantaa tietysti myös erilaiset oppimisympäristöt sekä ennen kaikkea ympäröivät ihmiset. Vähän huonommassakin työympäristössä viihtyy, jos ympärillä oleva porukka on kuin yhtä suurta perhettä.

Pidän omaa työyhteisöäni erittäin paljon arvossa, sillä olen löytänyt monia hyvän porukan piirteitä ympäriltäni. Uutena työntekijänä joukkoon oli helppo ikään kuin sulautua; vanhemmat työntekijät eivät todellakaan kummastelleet uutta, intoa puhkuvaa työntekijää, vaan toivottivat tervetulleeksi. Kahvihuoneessa voi varmasti jutella kaikkien kanssa ja jokaiselta työyhteisöön kuuluvalta voi pyytää apua – ja tietää sitä myös saavansa. Työpaikan sisällä omiin asioihinsa voi vaikuttaa, kuten vaikkapa siihen, kuinka paljon vastuuta haluaa kantaa yhteisistä tiimeistä. Keskustelu ja toisten kuuleminen on yhtä tärkeää niin konfliktitilanteissa kuin palautetta jakaessa.

Tämä kaikki kuulostaa minusta hyvän työyhteisön ominaisuuksilta. Itse voi tietenkin myös vaikuttaa työhyvinvointiin oman käytöksensä ja panoksensa avulla. Kuka pitäisi siitä kahvihuoneessa juoruavasta kärttyisestä akasta, joka aina puhuu pahaa toisista heidän selkänsä takana.

Ben Furman, Tapani Ahola ja Harri Hirvihuhta kirjoittavat mainiosti kirjassaan Työpaikan hyvinvointi ja kuinka ne tehdään (2004) työhyvinvoinnissa onnistumisesta ja vastoinkäymisten ehkäisemisestä. Jos ongelmia tulee, antaa kirja myös hyviä vinkkejä ja harjoituksia myrskyjen yli pääsemiseen. Olen ollut mukana muutaman kerran koulutustilaisuuksissa, joissa ulkopuolinen konsultti on tullut tekemään kanssamme juuri vastaavanlaisia harjoitteita. Mutta miksi on pitänyt maksaa konsultille huikea palkkio, jos kirja olisi ollut meidän omissa käsissämme ja olisimme vetäneet harjoitukset itse..?

Furman ja kumppanit puhuvat kirjassaan paljon vuorovaikutuksesta ja välittämisestä. Toki on tärkeää, että kokee työyhteisössä olevansa suvereeni jäsen, jonka ei tarvitse varoa olemistaan ja työtään – eikä varsinkaan ahdistu jatkuvasti epävarman työpaikkansa puolesta. Itse en tiedä, jatkuuko työsopimukseni ensi syksynä, mutta nyt ainakin nautin työstäni ja siihen kuuluvista ihmisistä täysin siemauksin. Vuosi kerrallaan.

Toki opettajan työhyvinvointiin vaikuttaa myös muut kuin työkaverit. ”Asiakkaina” eli oppilaina voi olla hyvinkin erialisia tyyppejä; joitakin odottaa näkevänsä seuraavana työpäivänä, jotkut taas haluaisi kiertää kaukaa. Oppilaat ja heidän lähipiirinsä, perheensä ja sukulaisensa luovat koulun verkoston, jonka piirissä lopulta työskennellään. Ongelmatilanteita huoltajien kanssa tulisi harjoitella, sillä ensimmäiset konfliktit saattavat tulla ”puun takaa” ja varoittamatta. Miten silloin nuori opettaja pystyy reagoimaan oikein, kun ei vastaavista tilanteista ole oikein kokemusta. Itselläni oppi tuli kantapään kautta, mutta muutama kiukunkyynel tuli jälkeen päin tirautettua.

Oppia siis ikä kaikki, ja oikeastaan kokemuksen luoman itsevarmuuden ja oman luovuuden varassa on hyvä tehdä töitä opettajana. Tulevaisuuden haasteet ovat mitä moninaisimmat, mutta niihin on tartuttava rohkeasi. Itse muokkaamme koulujärjestelmäämme juuri siihen suuntaan kuin haluamme, joten työstä ja valitsemastamme urasta nauttimaan, hop hop!

Perusharjoittelun tavoitteet

Perusharjoittelu kuulostaa kaikenkaikkiaan suhteellisen pitkältä ja vaativalta rupeamalta, mutta ensimmäisen infon jälkeen koko opintojakso inhimillistyi huomattavasti. Kaikkein onnellisin tällä hetkellä olen siitä, että harjoittelu saatiin sopimaan ilmeisesti kaikkien opiskelijoiden aikatauluun niin, ettei muiden aineiden opiskelu kovin paljoa häiriinny. Hyvä niin, edettävä tässä on muissakin opinnoissa...
Itseäni perusharjoittelussa kiinnostaa uuteen organisaatioon tutustuminen lähemmin, sillä jokaisessa koulussa on omanlaisensa opetus- ja toimintakulttuuri, vaikka samanlaista opetussuunnitelmaa toteutetaankin. Muilta opettajilta ja opiskelijoilta saa uusia vinkkejä, kuten esimerkiksi viime keväänä olleilta käsityön "nyyttikesteiltä". Myös uusilta oppilailta oppii aina uutta, jokainen oppija on erilainen ja heihin tulisi suhtautua yksilöinä.
Mielenkiintoista on myös pitkästä aikaa työskennellä alakoululaisten parissa, itse olin töissä alakoulussa viimeksi kuusi vuotta sitten. On mielenkiintoista tehdä havaintoja lasten taitotasosta ja siitä, mitä tulevaisuuden työelämän haasteet pitävät sisällään. Erilaisten opetusmallien kokeileminen käytännössä inspiroi myös, vaikka oman ryhmän kanssa kovin montaa mallia ei ehkä pääsekään kokeilemaan.
Itselle on jäänyt kokonaisen käsityön idea vielä hieman kaukaiseksi, koska sitä ei ole päässyt testaamaan käytännössä. Nyt on siihen hyvä mahdollisuus - käsitteestä tulee käytäntöä..?
Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on ehdottomasti lisävarmuuden saaminen tuntisuunnitelmien tekemiseen ja tietysti tilanneherkkyyden lisääminen - opettajalla täytyy olla aika pitkät tuntosarvet, että hän pystyisi reagoimaan oppilaittensa tarpeisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Itse olen ollut tämän asian kanssa aika yksioikoinen, mutta kokemuksen kasvaessa toivoisin asian menevän parempaan suuntaan. Tietysti myös oppilastuntemus on tärkeä asia, se kehittyy vain ajan kuluessa ja luottamuksen lisääntyessä.

Kokonaisuutena perusharjoittelun tavoitteena on saada lisävarmuutta opettaja ja nimenomaan käsityönopettajana sekä uusia ideoita ja vinkkejä työelämää varten.

Merkittävimmät oppimiskokemukset

Vuosi on taas vierähtänyt ja kyllä oppimista on tapahtunut. Missä ja miten ei olekaan yhtä yksiselitteinen kysymys. Kuten viime vuonna, olen nauttinut suunnattomasti sivuaineeni teknisen työn opiskelusta. Vaikka kevättä kohden tahti kiihtyy ja opettajat kyselevät valmiiden töitten perään, on talven tuloksia ja varsinkin oppimista hieno arvioda. Tuntuu, etten ihan ehdi kaikkea saada kasaan toukokuun viimeiseen päivään mennessä, mutta täytynee taas tyytyä kirjoittelemaan kesäloman ratoksi muutamia raportteja – niitä kun tuntuu riittävän ihan kyllästymiseen asti.

Uusien ja varsinkin omasta mielestä hyödyllisten asioiden oppiminen on motivoivaa ja innostavaa. Esimerkiksi metallisorvauksen edes jollain tasolla hallitseminen monen epäonnistumisen jälkeen oli hienoa. Lisäksi puukon takominen ja oman alusta loppuun asti itse suunnitellun ja valmistetun huonekalun valmistuminen antoi onnistumisen elämyksiä, joita mielestä jokainen tarvitsee aika ajoin. Ei kukaan jaksa puurtaa opintojensa parissa, jos ei välillä saa hyvää palautetta ja kehuja.

Tuntuu joskus, että myös yliopistopiireissä palautteen antamista tulisi harjoitella. Eräs opettaja lähetti miulle heti syksyllä niin mieltä pahoittavan sähköpostiviestin, etten ole oikein hänen vitseilleen tai opetukselle oikein lämmennyt koko vuonna. Syksyllä kahdella ensimmäisellä viikolla oli vaikeuksia päästä demoille mukaan, sillä työni kuvataiteen opettajan jatkuu yhä normaalisti. Ja heti tupsahti seuraavanlaista palautetta:

Varsinaista luentopakkoa ei yliopistossamme ole, mutta näin pitkällä opinnoissa ja aineenopettajan pätevyyteen tähtäävissä opinnoissa luotamme opiskelijan omaan motivaatioon osallistua myös teoriaopintoihin... ...Onko mielestäsi oikein antaa tällaista kuvaa omasta osallistumisesta opintoihin kurssin muille opiskelijoille? Kurssimme ei ole kirjekurssi, vaan kannamme todellista huolta opiskelijoiden osaamisesta... ...Työnteko ei ole syy olla pois opetuksesta. Vapaaehtoisessa koulutuksessa opiskelija itse tekee arvovalinnan, tehdäkö töitä vai opiskella. Opettaja myöskään ei voi kantaa vastuuta opiskelijan taloudesta...

Ja perhana sen motivaation kanssa ei ole kyllä omalta osaltani ollut mitään puutetta!!!!! Ilmeisesti ihminen ei saa joskus hoitaa asioitaan omalla tavallaan, hemmetti... ...Vai vielä kirjekurssi...

Entä jos tentti menee osalla ryhmästä huonosti vähäisen valmistautumisen vuoksi, siitä kyllä lähetetään suoranainen haukkumaviesti kaikille. Mutta kun uusintakoe meni hienosti, siitä ei sitten muisteta enää mainita missään. Omalta kohdalta harmistusta aiheutti se, etten ollut edes ensimmäisellä kerralla mukana päälekkäisyyksien takia. Miksi siis myös minä sain haukkumaviestin? Yhden ihmisen tökerö toiminta ei onneksi ole laskenut motivaatiotani, mutta mielestäni yliopistossa edelleenkin vaalitaan jonkin asteista akateemista vapautta, tietääkseni..

Ruotsin kurssi tulla tupsahti myös eteeni, vaikka olen jo kertaalleen suorittanut ns. virkamiesruotsin. Kandin opintoihin kuuluu sekä kirjallisen että suullisen ruotsin kurssi, ja minun kuului suorittaa puolikas suullisen ruotsin kurssista. Toivoin aluksi kovasti, että olisin voinut suorittaa koko ruotin opiskelut yliopistolla näyttökokeena, mutta kun lukioajoistani on jo niin kauan enkä ole pitänyt kielitaitoani yllä (lue: juuri tarvinnut ruotsin kieltä), suorastaan hirvitti mennä näyttökokelaaksi. Valitsin siis opintosuorituksen muun ryhmän mukana ja se oli oikeastaan aika hyvä valinta.

Vaikka kurssilla ei nyt mitenkään ihmeellisen paljon puhuta ruotsia opiskelijoiden erilaisten lähtötasojen vuoksi, on kielen ja kieliopin mieleen palauttaminen ollut oikeastaan aika antoisaa. Toisaalta kirjoitustehtävät ovat olleet aika työläitä vähäisen harjoituksen vuoksi, silti on ollut hienoa huomata, ettei kerran opittu taito päästä niin vaan häviäkään – kielioppi on tallella jossain muistin sopukoissa!

Lisäksi olen oppinut työelämässä toimiessani taas valtavasti. Valitettavasti eräs tärkeimmistä opimistani asioista liittyy oppilashuoltoasioihin ollen melko negatiivinen, joten siitä ei sen enempää. Muut koulutukset ja omalla työpaikalla oppiminen ovat maistuneet samoin kuin itse opinnoissa kehittyminen.

Viime vuoden loppupuolella osallistuin Saimaan mediakeskuksen järjestämään koulutukseen, jossa opiskeltiin Second Life -virtuaaliympäristön käyttöä ja mahdollisuuksia oppimisympäristönä. Kurssi oli tarkoitettu Etelä-Karjalan alueen yläkoulujen ja lukioiden opettajille ja kouluttajana toimi Teemu Moilanen, tuttu myös Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelusta Aducatesta Savonlinnasta. Ennen kurssia Second Life (eli tuttavallisesti SL) oli itselleni täysin tuntematonta aluetta, vaikka olenkin erittäin tietokoneorientoitunut ja seuraan tiiviisti erilaisten sosiaalisten medioiden ja sähköisten käyttöönottoa opetustyössä. Vaikka tuskin virtuaaliset oppimisympäristöt tulevat koskaan täysin korvaamaan kaikkea opettajan, oppilaiden ja ryhmän välistä kommunikaatiota tai vuorovaikutusta, on se kiinnostava vaihtoehto ja mahdollisuus olla luomassa 2000-luvun pedagogiikkaa.

Kurssilla keskustelimme vilkkaasti uuden tekniikan mahdollisuuksista, vaikeuksista, uuden aiheuttamista peloista ja ennen kaikkea virtuaalisen toimimisen pelisäännöistä. Second Lifessa, kuten internetissä on aikuisviihdemateriaalia, miten siis estää opiskelijoita menemästä arveluttaviin ympäristöihin? Joka tapauksessa, virtuaaliympäristössä opettaminen tuntui oman opetustuokion jälkeen erittäin haastavalta ja mielenkiintoiselta. Innostuin SL:sta siinä määrin, että aloitin ympäristön käyttökokeilun liittyen omiin opintoihini, virtuaaliseen käsityöhön. Virtuaalisen käsityön kurssi onkin oikeastaan ainoa opintokokonaisuus, johon olen pääaineopinnoista osallistunut. Ensi perjantaina tutkiskelemme sitten Uutta opetukseen -”nyyttikesteillä” (jotka on tarkoitettu tekstiilityötä opettaville luokan- ja aineenopettajille sekä alan opiskelijoille) kurssin virtuaalisia saavutuksia, joka on omalla kohdallani artikkeli Second Lifen käytöstä (tekstiilityön) opetuksessa.

Ja miksi halusin tuoda esille nämä asiat tässä kirjoitelmassani? Ehkä siksi, että ne ovat henkilökohtaisia ilon ja harmin aiheita, ne ovat vieneet itseäni, opintoja ja opettajuuttani eteenpäin. Pitkä matka on vielä edessä kuljettavana, mutta nyt lähden siihen uusin mielin. Toki tavoitteni tälle keväälle, eli kandin tutkinnon saaminen täyteen tulee tuskin täysin toteutumaan, mutta kuitenkin olen suhteellisen tyytyväinen kuluneen lukuvuoden opintojen sujumiseen. Kuten aina ennenkin, alkavat valitettavasti kevättä kohden voimani ehtyä, mutta siihen olen jo tottunut. Jos jotain jää suorittamatta tai siis raportteja kirjoittamatta, se ei ehkä ole maata kaatava juttu, sillä ainahan suoritusta voi täydentää ja mikäs sen helpompaa kuin lähettää opettajalle raportti kirjallisessa muodossa.

Opettajuuden roolikartta (2. vuosi)

TYÖSKENTELYN OHJAAJA

Työskentelyn suunnittelija
Verrattuna viime vuoteen, en oikeastaan tähän ole saanut kovastikaan uusia oivalluksia. Oikeastaan suurin iloni on ollut se, että olen jaksanut kehitellä uusia tehtäviä työmaalla – viimeksi tänään. Hyvien, keskustelua herättävien tehtävänantojen kehittely on antoisaa ja niistä saa iloa opettajan työssä. Rutiini on kehittynyt, mutta ei saa jäädä tuleen makaamaan eli jatkaa samalla kaavalla vuodesta toiseen!

Ohjeiden antaja, asiantuntija
Sama kuin edellä, opetustyöni on kehittynyt ja saan koko ajan lisää ideoita ja toimintavarmuutta sivuaineopinnoissani. Monipuolisuus on pienessä koulussa valtti ja se myös lisää viransaantimahdollisuuksia.

KASVATTAJA
Sivusinkin jo aiemmin tutustumistani oppilashuoltoasioihin. Se on opettajan työn varjopuolia – aina ei perheissä ole kaikki kunnossa ja se vaatii välillä koulun puuttumista asioihin – tai ainakin yritystä. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen on aina rankka asia kaikille osapuolille; niin oppilaalle, perheelle kuin opettajallekin. Mutta velvollisuus on velvollisuus ja joskus on hienoa nähdä, että kehitystä on tapahtunut ja mahdollisesti perheissä on pysähdytty miettimään oman elämän suunnan korjaamista. Oppilashuollossa näkyvät surullisina asioina vanhempien erot ja alkoholin käyttö, mikä heijastuu lapsiin valitettavan useassa tapauksessa. Mutta tämänhän me jo tiesimmekin kaikki.


Ammatillisen kasvun ryhmä

Tänä vuonna olen valitettavasti päässyt harvemmin osallistumaan oman ammatillisen kasvun ryhmiin, sillä olen ollut mukana myös kolmannen vuosikurssin amkan ryhmässä. Tähän olen ollut erittäin tyytyväinen, että jokaisen oman henkilökohtainen opintopolku on otettu huomioon myös ammatillisen kasvun ohjauksessa ja kahden ryhmän ”kattaus” on järjestynyt.
Välitehtävät ovat olleet hyviä, mutta ohjepituuden, jostain syystä koen kirjoittavani aina aivan lian pitkiä tekstejä amkan tapaamisiin. Niille voisi antaa aina jonkinlaisen siilä esim. ”Eettinen valinta” -tehtävään huomasin kirjoittaneeni pitkät pätkän tekstiä, kun taas joku oli parin kanssa ohittanut tehtävän parilla ranskalaisella viivalla. Toisaalta ei kirjoittaminen minulle mikään peikko ole, vaan kyllä tekstiä (ja välillä jopa ihan asiasta) tulee tarvittaessa. Tuntuu vain välillä, että tekee turhaan liikaa työtä, kun sitä työtä joka tapauksessa on ihan uupumukseen asti muutenkin.
Toisessa amka-ryhmässä oli jo palautetapaaminen ja ihmettelin vieläkin sitä, miksi amka tuntuu olevan ainoita yliopisto-opintoja, joista ei voi olla kertaakaan pois. Koko ajan on kuitenkin päälekkäisyyksiä muiden opintojen kanssa, sille ei voi mitään. Viimeksikin amka-tapaamisen aikana olisi pitänyt olla ruotsin tunnilla ja sivuaineopinnoista, valitse siinä sitten se tärkein. Valitsin amkan, koska muista tulee vähemmän valituksia.
Kokonaisuudessaan ammatillinen kasvu on ollut tänä vuonna erilaista viime lukuvuoteen nähden uuteen ryhmään sukeltamisen ansiosta. Keskustelu opettajuudesta kanssaopiskelijoiden kanssa on hedelmällistä ja ideoiden vaihto suotavaa. Aina oppii uutta muiden kokemuksista, mikä antaa vahvuutta omalle ammatinvalinnalle ja -harjoittamiselle. Odotan innolla ensi vuotta ja perusharjoittelua, minkä jälkeen alkaa oikeastaan gradun suunnittelu ja toteutus. Onneksi maisterivaiheen opintoja voi suorittaa melko paljon itsenäisesti ja verkon välityksellä, joten tulevaisuus näyttää valoisalta ja bensalaskukin pysynee aisoissa. Ensi vuonna aloitan myös uuden työhaasteen, sillä kuvataiteen lisäksi opetan nyt myös tekstiilitöitä. Onnellinen on se, joka saa uusia haasteita haluamansa mukaan!

Kauan eläköön elinikäinen oppiminen I

KASVUN PORTFOLIO ESSEENÄ
Selailin läpi ammatillisen kasvun kansiotani ja mielessäni hieman kummastelin, miten paljon ja millaisia papereita olen sinne keräillyt. Kansio piti sisällään tasan kahdenlaista tavaraa: amkan välitehtäviä ja teknologiakasvatukseen (eli siis teknisiin töihin) liittyvää materiaalia. Tuntuu, kuin olisin jo kirjoittanut tämän useasti aiemmin ja vielä enemmän tuntuu siltä, että nämä vajaat kaksi vuotta, jotka olen vaikuttanut Savonlinnassa, ovat olleet vain ja ainoastaan sivuaineopintoja – eli teknisiä töitä. Niin kokonaisvaltaista ja mukaansa tempaavaa aineen opiskelu on ollut.
Kiitän onneani siitä, että olen näinkin hyvin päässyt etenemään opinnoissani täysin omaan tahtiin ja koko ajan työn ohessa. Kevään tavoite eli kandidaatin tutkinnon saaminen täyteen on vieläkin mahdollista, mutta alkaa olla koko ajan epätodennäköisempää. Kevät saa väsymään ja talveen käytetyt energiavarastot alkavat olla tyhjillään. Mutta onhan vielä loppurypistyksen aika!
Tätä kirjoitelmaa varten mietin tovin, mikä olisi aihe, mitä en olisi vielä käsitellyt ammatillisen kasvun välitehtävissä. Olen kirjoittanut useista itselleni läheisistä aiheista, enkä tätäkään kirjoittaessani voisi jäädä vähempään. Kulunut lukuvuosi on ollut erittäin mielenkiintoinen sekä opiskelu- että työympyröissä, yliopisto-opintojeni lisäksi olen myös osallistunut muutamaan muuhunkin koulutukseen, joista haluaisin nyt kertoa lähemmin.

Kauan eläköön elinikäinen oppiminen II

Koulutusmaailma on siirtymässä reaaliaikaisen luokassa toimimisen lisäksi myös koko ajan verkkoon, oppimisympäristöihin sekä erilaisiin virtuaalisiin maailmoihin. Viime vuoden loppupuolella osallistuin Saimaan mediakeskuksen järjestämään koulutukseen, jossa opiskeltiin Second Life -virtuaaliympäristön käyttöä ja mahdollisuuksia oppimisympäristönä. Kurssi oli tarkoitettu Etelä-Karjalan alueen yläkoulujen ja lukioiden opettajille ja kouluttajana toimi Teemu Moilanen, tuttu myös Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelusta Aducatesta Savonlinnasta.Second Life on yksityisessä omistuksessa oleva, verkossa toimiva 3D-virtuaalimaailma, jonka uusi aluevaltaus on koulutus. Palvelun omistaja Linden Lab tarjoaa oppilaitoksille maata Second Lifesta tavallista edullisempaan hintaan. Myös monet suomalaiset oppilaitokset järjestävät nykyisin opetusta SL:ssa; esimerkiksi Helsingin yliopiston luentoja järjestetään samaan aikaan sekä livenä luentosalissa että virtuaalimaailmassa. Parhaillaan useat koulut tutkivat virtuaalimaailman mahdollisuuksia ja suunnittelevat omaa verkko-opetustaan. Second Lifea on kehuttu mm. aktivoivaksi ja se parantaa oppijan läsnäoloa opetustilanteissa. Virtuaaliympäristö mahdollistaa 3d-mallintamisen avulla asioiden ja esineiden havainnollistamisen sekä vierailut rakennettuihin ja luonnonympäristöihin, kuten vaikkapa viidakkoon tai Sikstuksen kappeliin. (http://www.saimaanmediakeskus.fi/?deptid=18455)
Ennen kurssia Second Life (eli tuttavallisesti SL) oli itselleni täysin tuntematonta aluetta, vaikka olenkin erittäin tietokoneorientoitunut ja seuraan tiiviisti erilaisten sosiaalisten medioiden ja sähköisten käyttöönottoa opetustyössä. Vaikka tuskin virtuaaliset oppimisympäristöt tulevat koskaan täysin korvaamaan kaikkea opettajan, oppilaiden ja ryhmän välistä kommunikaatiota tai vuorovaikutusta, on se kiinnostava vaihtoehto ja mahdollisuus olla luomassa 2000-luvun pedagogiikkaa.
Kurssilla keskustelimme vilkkaasti uuden tekniikan mahdollisuuksista, vaikeuksista, uuden aiheuttamista peloista ja ennen kaikkea virtuaalisen toimimisen pelisäännöistä. Second Lifessa, kuten internetissä on aikuisviihdemateriaalia, miten siis estää opiskelijoita menemästä arveluttaviin ympäristöihin? Joka tapauksessa, virtuaaliympäristössä opettaminen tuntui oman opetustuokion jälkeen erittäin haastavalta ja mielenkiintoiselta. Innostuin SL:sta siinä määrin, että aloitin ympäristön käyttökokeilun liittyen omiin opintoihini, virtuaaliseen käsityöhön. On ollut mielenkiintoista kahlata 3D-muotikaupoissa ja catwalkeilla, mutta vielä SL ei ole oikein avautunut käsityön näkökulmasta. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa. Toivottavasti ehdin osallistua vielä SL:n jatkokoulutukseen, joka järjestetään muutaman viikon kuluttua Lappeenrannassa. Tai siis oikeammin osallistun siihen oman tietokoneeni ääreltä kotoa käsin; miksi tuhlata kallista polttoainetta ja omaa energiaa siirtymällä 100 kilometriä, kun aivan yhtä hyvin voin nukkua tunnin pitempään ja istahtaa omaan työtuoliini.
Ettei kirjoitelmani menisi kokonaan virtuaalisen opettamisen suitsutukseksi, otetaanpa vielä toinen koulutusmuisto aivan lähiajoilta. Olen ilmeisesti sisäistänyt erittäin hyvin elinikäisen oppimisen idean, sillä olen kiinnostunut (ehkä hieman liikaakin jo..) erilaisista mielenkiintoisista kursseista, joista saisin lisää ideoita ja työkaluja päivittäiseen työskentelyyni – niin yliopistolla kuin luokkahuoneessakin.

Kauan eläköön elinikäinen oppiminen III

Ettei kirjoitelmani menisi kokonaan virtuaalisen opettamisen suitsutukseksi, otetaanpa vielä toinen koulutusmuisto aivan lähiajoilta. Olen ilmeisesti sisäistänyt erittäin hyvin elinikäisen oppimisen idean, sillä olen kiinnostunut (ehkä hieman liikaakin jo..) erilaisista mielenkiintoisista kursseista, joista saisin lisää ideoita ja työkaluja päivittäiseen työskentelyyni – niin yliopistolla kuin luokkahuoneessakin.
Viime kuussa kävin Kouvolassa työkaverini kanssa kahden päivän Lions Quest -koulutuksessa - ja kylläpä oli mukava ja antoisa juttu! Monet kollegani olivat jo etukäteen kehuneet koulutuspakettia ja halusin ehdottomasti mukaan, kun Kouvolaan lähtijöiksi haluttiin ”nuoria ja innokkaita uusia opettajia”. Kutsu koulutukseen tuli paikalliselta Lions-klubilta, joka myös ystävällisesti kustansi kurssimme.
Lions Questia mainostetaan toiminnalliseksi yhdessä kasvamisen ohjelmaksi ja siltähän se ainakin koulutuksen perusteella tuntui. Paikalla oli tällä kertaa luokan- ja aineenopettajia ympäri Etelä-Karjalaa ja Kymenlaaksoa – ja taas oli hienoa tutustua uusiin innostaviin ihmisiin. Quest-ohjelmaan kuuluu siis lasten ja nuorten kasvun tukemista pitkäjänteisellä ja suunnitelmallisella yhdessä työskentelemisellä. Varmasti Quest-tunnit ovat omiaan vähentämään kiusaamista ja lisäämään yhteisöllisyyttä, kun kaikilla luokkayhteisössä on oma roolinsa ja toista ja toisen sanomia opetellaan kunnioittamaan yhdessä oman kunnioituksen kehittämisen lisäksi.
Totta on, ainakin omasta mielestäni koulumaailmassa (ja joskus omassa työskentelyssänikin) tuntuu aina olevan kiire jonnekin. Oppisisältöjen omaksuminen tuntuu olevan välillä yläkoulussa tärkeämpää kuin nuoren kasvun tukeminen. Lapsilta vaaditaan sosiaalisia taitoja, mutta oppivatko niitä koulussa tai edes kotoa enää riittävästi? Tähän Lions Quest -materiaalissa tuntui olevan hyviä tehtäviä ja ryhmäharjoitteita, joihin jokainen voi heittäytyä mukaan, kunhan on ensin luotu turvallinen ryhmäympäristö. Tunnetaitoja täytyy harjoitella, ne eivät ole itsestään selvyyksiä.
Näitä työkaluja olisin ehdottomasti tarvinnut jo aiemmin opetuksessa ja varsinkin ne olisivat olleet erittäin käyttökelpoisia uuden luokan kanssa toimiessa. Yläluokan toiminnassa näen Quest-tunnit varsinkin terveystiedon, uskonnon ja miksei myös äidinkielen tuntien aiheina – ja tietysti myös luokanvalvojan tunneilla ryhmäytymistilanteissa. Mutta ensi syksynä on uusi lukuvuosi ja uudet kuviot - ja varmasti Lions Quest on mukana kuvioissa, tavalla tai toisella!
Kaiken kaikkiaan opettajan työhön on niin paljon ideoita ja vinkkejä, että ihan päätä pakottaa kaikkien itselle uusien juttujen kokeileminen. Eli miten oma opettajuuteni on kehittynyt? Kehittynyt on ja paljon ja varsinkin laajentunut. Tuntuu välillä, että on vaikea pysyä uusien ideoiden ja teknisen muutoksen mukana, mutta yritettävä ainakin on. Kuten alussa mainitsin, yliopisto-opiskeluni on tänä lukuvuonna keskittynyt niin vahvasti teknologiakasvatukseen ja sen kokonaisvaltaisuuden tajuamiseen, että muut opinnot ovat jääneet sivuaineen varjoon.
Nämä tässä kirjoitelmassa esittelemäni koulutukset liitän enemmän työelämään kuin varsinaiseen opiskeluun, mutta aina sieltä jotain livahtaa ideoiksi mukaan myös yliopistolle. Opettajan työn ymmärtäminen ja sen harjoittelu kestää kenties läpi koko elämän, mutta ehdimme kyllä – jos jaksamme etsiä omat vahvuutemme ja kehittää niitä Kaikessa ei tarvitse olla hyvä, sen olen itselleni luvannut jo aikapäiviä sitten. Mutta nyt ainakin vielä riittää innostusta moneen asiaan ja se on sitten älyttömän ihquu!

Siis: Kauan eläköön elinikäinen oppiminen!

Koulun ja poliisin yhteistyö

Poliisin toimintaa on esitelty lapsille ja nuorille pitkään koulujen kautta. Itse muistan kiva poliisisedän alakoulusta, joka kertoi, miten koulumatkalla ajetaan polkupyörällä turvallisesti pitkin tien reunaa – pyöräilykypäristä ei 1980-luvulla ihan hirveästi vielä puhuttu. Jostain syystä tuo sama poliisisetä oli muuttunut yläkouluun mennessä rasittavaksi naputtajaksi (?), joka toitotti edelleen samoista aiheista – liikennekasvatuksesta ja varoitteli tuhmuuksien tekemisestä. Olisikohan omassa kehityksessäkin siinä välillä tapahtunut jotain…? :)
Onneksi noista ajoista on kehitytty myös tällä saralla – kun olin seuraamassa koulupoliisin tuntia 8. luokkalaisille, tunnelma oli hieman varautunut (kuten ilmeisesti aina virkapukuisen poliisin astuessa huoneeseen), mutta myös huumorintajuinen. Katsoimme Youtubesta hulluja takaa-ajoja Suomesta ja kertasimme vaaroja, joita viritetyt mopot aiheuttavat.
Työpaikallani Simpeleen yhteiskoulussa Rautjärvellä koulupoliisina toimii konstaapeli Jukka Nokelainen. Koulupoliisin titteli otettiin Rautjärvellä ja sen lähikunnissa, kuten Parikkalassa uudelleen käyttöön pienen hiljaiselon jälkeen. Koulupoliisia ja poliisin tuttavallisempaa kosketusta nuoriin oli jo kaivattukin koulujen puolesta, sillä kouluissa tapahtuva ilkivalta oli ollut nousussa graffitien ja töhrinnän muodossa. Myös muutamia suoria uhkailuja ja tappeluja oli saatu selvitellä poliisin kanssa. Koulupoliisia oli siis ehditty jo hieman kaivatakin.
Jukka Nokelainen aloitti varsinaisesti koulupoliisina viime lukuvuonna, jonka jälkeen hän on pitänyt koulussa useita oppitunteja eri luokka-asteiden nuorille sekä esiintynyt vanhempainilloissa. Koulupoliisi tekee sekä ennaltaehkäisevää valistustyö sekä selvittelee jo tapahtuneita ongelmia yhdessä oppilaiden, opettajien ja muiden asianomaisten kanssa.
Koulupoliisin toiminta vaihtelee eri luokka-asteilla. Pienimpien päiväkotilaisten kanssa aloitetaan toiminta tutustumalla poliisiin. Paikan päällä tutustumaan leikkipaikkoihin ja keskustellaan niiden turvallisuudesta – miten niistä voisi tehdä turvallisempia? Päiväkodista aloitetaan myös liikennekasvatuksen alkeet, kuten suojatien käyttäminen. Myös vanhemmat voivat osallistua päiväkodin ”poliisipäiviin” ja saada lisää valistusta.
Alakoulussa alemmilla luokilla jatketaan liikennekasvatusta, joka jatkaa keskeisenä teemana läpi koko kouluajan. Liikennekasvatukseen kuuluu mm. polkupyöräilyn harjoittelu (esim. tekniikka-ajo), pyöräilyssä ja muussa kevyessä liikenteessä käytettävät turvavälineet, liikennesäännöt sekä oikeisiin asenteisiin kasvaminen. Koulupoliisi voi esitellä myös vanhempien toivomia aiheita. Ylemmillä luokilla aletaan puhua liikennekasvatuksen lisäksi laillisuuskasvatuksesta ja päihdevalistuksesta, jota annetaan varsinkin yläkouluun siirtyvien 6. luokkalaisten vanhemmille.
Yläkoulun puolella jatkuvat samat teemat ja koulupoliisi voi kertoa koulun toiveiden mukaisesti vaikkapa alueen paikallisista vaaran paikoista. Varsinkin 8. luokalla aiheelliseksi tulee mopokurssien pitäminen, mikä on ollut Simpeleellä ihan jokavuotista. Koulupoliisin johdolla voidaan käydä myös ihmettelemässä poliisilaitosta sekä tutustua enemmän poliisin työhön ja vaikka esitutkintaprosessiin.
Myös päihdevalistus jatkuu tiiviinä sekä oppitunneilla että vanhempainilloissa. Itse olin mukana vanhempainillassa, jossa Jouko Nokelainen esitteli paikkakunnalta ja lähialueilta löydettyjä huumeviljelmiä sekä –piippuja. Vanhempia kannustettiin tunnistamaan lastensa ongelmat ja annettiin työkaluja puuttua niihin. Viestinä ehdottomasti oli, että jokaiselta paikkakunnalta löytyy tarvittaessa huumeita ja muita kiellettyjä päihteitä, joita nuori voi kokeilla – sallittujen päihteiden helposta saannista nyt puhumattakaan! Jopa oopium-unikkoa oli yritetty kasvattaa Simpeleellä.
Valistustyön lisäksi koulupoliisi voi siis osallistua myös ongelmien ratkomiseen. Tokihan poliisin puhuttelu on paljon tehokkaampi kuin opettajan puhuttelu! Myös poliisin läsnäolo on tärkeää – pelkkä paikalla oleminen rauhoittaa kummasti kylänraittia viikonloppuisin. Tärkeää on myös, että koulu- tai kyläpoliisi tuntee nuoret ja heidän taustansa ja kun nuori tuntee poliisin pitkältä ajalta, myös kynnys kertoa asioista poliisille päin mataloituu. Samalla poliisi jalkautuu alas ”lasivuoreltaan” helpommin lähestyttäväksi, tutuksi hahmoksi, jota ei tarvitse aristella vaan jota voi lähestyä luontevasti.
Lasten kasvatusvastuuhan on aina viime kädessä vanhemmilla, mutta sekä koulu että poliisi yrittävät auttaa. Oppitunnit ja vanhempainillat lisäävät vuorovaikusta ja lisää turvallisuuden tunnetta kouluissa. Lapset, vanhemmat, opettajat ja rehtori kaikki tietävät, kehen ottaa yhteyttä, jos tarvitaan poliisin apua.

Minä kasvattajana

Kasvattaminen ja kasvattajana oleminen on mielestäni teoriassa melko vaikea ja vieras ajatus, vaikka opinnot ovat hyvää vauhtia puolessa välissä ja ammatillista kokemusta on tullut jo puolen vuosikymmenen verran. Ensimmäiset kesätyökokemukseni liittyvät myös lasten kanssa toimimiseen; lisäksi olen ollut eräänlaisena kasvattajana au pairin roolissa. Koko sana oikeastaan tuntuu vieraalta ja hankalalta.Toisaalta tunnen olevani eräänlainen vanhempi vertaistuki nuorille, toisaalta taas opettajan asemassa tietysti eräänlainen aikuisen roolimalli ja vierelläkulkija. Mitä sitten on kasvattaminen? Itse olen haaveillut kasvatuksessa jotenkin paluuta entiseen; koko kylä koki olevansa vastuussa lasten kasvatuksesta, huoli ja tuki oli yhteisöllistä eikä pysähtynyt perheen tontin reunaan tai kodin ovelle. Myös perhe pitäisi olla vieläkin laajempi käsite kuin vanhemmat/ vanhempi ja lapset, mukaan mahtuisi kyllä yhtä hyvin muut sukulaiset ja ystävät.

Tärkeät arvot
Tärkeitä arvoja kasvattajana tai kasvatustyötä tekevänä tasa-arvoisuus, reiluus, välittäminen ja toisten erilaisuuden huomioon ottaminen ja kunnioittaminen. Tytti Solantaus kirjoitti artikkelissaan ”Kiusaamisella on salattuja muotoja” (HS 041008) osuvasti hiljaisesta, taustalla olevasta kiusaamisesta. Itse olen kokenut vastaavaa savustamista yläkouluni aikana; vietin suurimman osan välitunneistani yksin, koska en ollut tarpeeksi suosittu ”parhaimpien tyttöjen” kaveripiiriin, mutta en sitten itsekään oikein välittänyt ”nörttijengistäkään”. Mutta miten tällaiseen kiusaamiseen sitten kasvattajan tulisi puuttua? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en muista itse kasiluokkalaisena teininä ainakaan hirveästi kaivanneeni aikuisten puuttumista asiaan.

Koulun ja koti kasvattajana

Koulutyöskentelyssä kaikkien reilu ja tasavertainen kohteleminen on omassa tuntityöskentelyssäni tärkeimpiä asioita. Uusille oppilailleni puhun aina joka syksy siitä, kuinka tärkeää on edes yrittää tosissaan, vaikka taidot olisivatkin jollain toisella kenties luonnostaankin paremmat. Jokainen lähtee uuteen työhön puhtaalta pöydältä ja oppii uusia asioita. Koulutyössä on toisaalta niin paljon myös opetuksen ulkopuolista työtä, että välittäminen ja toisen huomioiminen korostuvat joskus paljon. Pienistä alakoululaisista kasvaa yhdessä kesässä muka isoja yläkoululaisia. Kun siirrytään koulusta toiseen, uuden koulun elämän ja tapojen oppimiseen vie aikaa.
Tähän tarvitaan hyväntuulista yhteisöllisyyttä, yhdessä oloa ja toisiin totuttelua, josta kirjoitti Leena Eräsaari artikkelissaan ”Julkista sektoria on tehostettu yhteisöllisyyden kustannuksella” (HS 191107). Onneksi monessa koulussa on tukioppilas- ja oppilaskuntatoimintaa, mikä on omiaan parantamaan yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä. Olen tottunut pienestä pitäen tekemään asioita yhdessä, yhteisen hyvän nimissä ilman suurempaa oman edun tavoittelua. Lukioaikoina aloitimme paikallisen yhdistyksen, jonka nimissä laitoimme pystyyn lukemattomia bänditapahtumia ja discoja, jotta paikallisilla nuorilla olisi viikonloppuisin muutakin tekemistä kuin kävellä pitkin kylänraittia kaljakassin kanssa. Yhdistys toimi kymmenen vuotta, mutta kun tarvittiin lisää toimijoita ”sukupolven vaihdokseen”, ketään ei enää ollut, kukaan ei ollut halukas laittamaan itseään likoon yhteisen hyvän edestä. Valitettavasti tämä näkyy monessa muussakin asiassa, mistä Eräsaari kirjoittaa artikkelissaan. Yhteisöllisyyden perinne on katoavaa kansanperinnettä. Mutta aivan turhaan; yhteisöllisyys kehittää sekä itseä että koko yhteisöä.
Koulun asemasta kasvattajana puhutaan paljon. Kasvatus lähtee kotona, tämän pohjalle aletaan rakentaa lisää. Miten koulussa toimii lapsi, jonka kasvatukseen ei ole kuulunut sääntöjä? Mielestäni koti ja koulu täydentävät toisiaan lapsen kasvattajina. Tärkeää on rajojen asettaminen ja niistä kiinnipitäminen, niin aikuisille kuin lapsillekin. Rajaton aikuinen kasvattaa rajattomia lapsia. Vanhempien ja koko perheen tulisi olla mahdollisuuksien mukaan mukana lapsen koulutiellä, ei kuitenkaan hyökäten, vaatien tai määräten vaikuttamassa koulun toimintaan vaan rakentavasti keskustellen yhteisistä asioista. Siis yhteisöllisyyttä jälleen kerran. Myös lapset tulisi ottaa vertaisina jäseninä yhteisöön mukaan; heidän ääntään on myös kuultava.

Yhteiskunnan odotukset kasvatukselle

Yhteiskunnallakin on tietysti sanansa sanottavana kasvatukseen. Tuskin ilman yhteiskunnan säätämiä velvoitteita kirjoittasinkaan tätä tajunnanvirtaista tekstiäni. Jotenkin tuntuu, että mitä enemmän tutustuu kasvatustieteellisiin artikkeleihin, sitä enemmän korostetaan koulujen asemaa kasvatuksessa ja opettajia ammattikasvattajina. Mutta kuka ihminen voi tituleerata oikeasti itseään ammattikasvattajaksi? Onko ihminen, joka on väitellyt ja kirjoittanut lukuisia kirjoja kasvatustieteestä ammattikasvattaja? En usko. Miksi sitten Ben Furman, joka antoi parisuhdevihjeitä aina televisiota myöten meni ja erosi? Jokainen meistä kasvaa kasvattajiksi pikku hiljaa keräten elämän kokemusta ja oppien uutta, oppien virheistään.
Kasvatuksesta pitäisi olla yhteinen vastuu monen tahon kanssa. Yhteiskunnan on toki hyvä luoda puitteet, jonkinlainen kehys oppimiselle ja kasvatukselle, mutta jokainen yksilö on silti erilainen ja kulkee omaa polkuaan. Hallinnon tulisi keskittyä perheiden tukemiseen taloudellisen hyödyn tavoittelun asemesta. Rahaa ja kasvatusta on vaikeaa vertailla tasavertaisina hyödykkeinä.

Eettinen valinta

Etiikka on tieteenala, joka tutkii oikeaan ja väärään toimintaan liittyviä kysymyksiä. Moraali sekä arvot ovat tärkeitä eettisten kysymysten kannalta, sillä ongelmat ovat usein moniselitteisiä. Valitsin tähän tehtävään aiheeksi koulumaailmaa jatkuvasti kurjistavan asian, nimittäin säästöt.
Asun pienellä paikkakunnalla, jossa jälleen keskustellaan yhden alakoulun lakkauttamisesta säästöjen nimissä. Kukaan ei ole kuitenkaan selvästi esittänyt laskelmia, kuinka paljon todella säästöjä syntyy tai miten koulun lakkauttaminen parantaa kunnan taloudellista tilannetta. Entä miten oppilaat reagoivat; rasittavatko tulevat pitkät, yli tunnin kestävät koulumatkat pieniä lapsia kohtuuttomasti johtaen väsymykseen ja psyykkiseen oireiluun?
Paikkakunnallamme on jopa väläytetty yksityisen koulun perustamista lakkautetun koulun tilalle ja asian tiimoilta on jo perustettu kannatusyhdistys. Toisen koulun lakkauttamisesta vielä keskustellaan. Omasta mielestäni on aivan mieletöntä lopettaa koulu juuri peruskorjatusta kiinteistöstä, jossa on kuitenkin yli 80 oppilasta.
Itse olen aikanani käynyt pientä alakoulua, jossa oli kolme opettajaa sekä yhdysluokat. Mielestäni sain sieltä mainiot opit elämää varten sekä oppiaineiden että yhteistoiminnallisuuden ja itsetunnon osalta. Pienessä koulussa jokainen hyväksyttiin omana itsenään, jokainen sai olla erilainen ja harvoja kiusattiin poikien pientä nipistelyä lukuunottamatta.
Muutenkin kuntien ainaiset säästöt kurjistavat kouluja ja opettajien työympäristöä. Sijaisia ei saa palkata muutaman päivän sairastumisen vuoksi, vaikka sellainen saataisiin paikalle parin tunnin varoitusajalla. Jos olet yli kolmen päivän sairauslomalla, sijaista saatetaan jopa harkita. Muut hoitavat tuntisi omien tuntiensa ohella OTOna, eli kuormittavat omaa jaksamistaan ja huonontavat oman ryhmänsä opetuksen laatua juosten huolehtimassa muista luokista muutaman euron tuntikorvauksella.
Ja sitten vielä materiaalien tilaukset. Tulevana taito- ja taideaineiden opettajana pienenevät määrärahat ihmetyttävät myös. Jos ompelukone menee rikki, voiko sitä korjata tai uusia, jos näin sattuu tapahtumaan juuri silloin joulukuussa, jolloin kaikki rahat siltä momentilta on jo käytetty? Entä jos kuntaan on määrätty hankintakielto opetustoimen osalle? Silloin ilmeisesti ollaan ilman konetta.
Säästöihin halutaan päästä kilpailuttamalla niin materiaaleja, kuljetuksia että ruokahuoltoakin. Suuri osa koulutarvikkeista tilataan sopimusten perusteella suurilta tavarantoimittajilta, vaikka pienet, jopa paikalliset yritykset voisivat hoitaa kouluille samat tavarat lähes samaan hintaan. Elintarvikkeita ostetaan suurilta tukkuliikkeiltä, vaikka tuotteita voisi ostaa suoraan paikallisilta tuottajilta. Jääkö tällaisesta toiminnasta tosiaan säästöä kunnalle, jos paikallisen toimijan parantunut myynti tulisi takaisin veroina?
Siis: milloin tämä ainainen säästäminen loppuu? Jos tietyllä alueella on riittävästi oppilaita, miksi sieltä todella lakkautetaan kyläkoulu? Voiko oman koulun tuomaa turvaa, kulttuuria ja kylän yhteishenkeä rahalla mitata ja näin sen arvoa tunnustaa täysin muilla mittareilla? Ja lopuksi se kaikkein tärkein kysymys: koska on jo tunnustettua, että laadukas opiskelu on sijoitus jo itsessään, miksi ei siis sijoiteta lapsiin ja heidän arvokkaaseen pääomaansa?

Erilainen oppija – AD/HD –nuoren ja –aikuisen elämää

Erilainen oppija – AD/HD –nuoren ja –aikuisen elämää
AD/HD on tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriö, joka lyhennetään englanninkielisistä sanoista Attention Deficit/ Hyperactivity Disorder. ADHD on aivotoiminnasta ja aivojen välittäjäaineiden, lähinnä dopamiinin häiriöistä johtuva neuropsykologinen oireyhtymä, johon liittyy oireina impulsiivisuutta, tarkkaavuushäiriöitä sekä ylivilkkautta. Se on suurelta osin perinnöllistä, mutta myös raskauden aikana äidin tupakoinnilla ja alkoholin käytöllä on osuutta asiaan. Nykyisin arvioidaan 3-5%:n kouluikäisistä kärsivän ADHDsta, jonka oireet voivat jatkua aina aikuisiälle asti. (ADHD-liiitto ry, ADHD oireet, diagnosointi ja hoito –esite, 10.12.2009)
ADHD-oireita voi esiintyä muutoinkin, kuin että henkilöllä olisi kyseinen oireyhtymä. Vain, jos oireista on henkilölle vakavaa haittaa (esim. itsetuhoisuutta, elämän hallinnan vaikeuksia) ja ne ovat esiintyneet erilaisissa elämäntilanteissa, on kyseessä ADHD. Ns. ydinoireita ovat edellä mainittujen lisäksi:
• huolimattomuusvirheet
• ärsykkeistä häiriintyminen
• vaikeus noudattaa ohjeita ja saattaa tehtäviä valmiiksi
• levoton ja tarpeeton liikehdintä
• vaikeus odottaa vuoroaan
ADHD-diagnoosia on vanhemmalla iällä joskus hankalaa saada (oma huomio), joten tutkimusten teko tulee aloittaa mahdollisimman varhain. Diagnoosi tarvitaan, jotta hoito, kuntoutus ja tukitoimet saadaan järjestetyiksi ja ADHD-perhe tai –nuori/ aikuinen saa myös taloudellista tukea elämänsä hallintaan. Mitä aiemmin tauti havaitaan, sitä parempi on tietysti ennustekin. Varhaisin varsinainen neuropsykologinen diagnoosi voidaan tehdä 5-vuotiaana neuvolakäyntien yhteydessä. Aikuisen diagnoosia vaikeuttavat useat liitännäisoireet, kuten masennus. Aikuisena on tärkeää selvittää myös lapsuudenaikaiset oireet haastatteluin henkilöltä itseltään sekä vanhemmilta, opettajilta ja muulta lähipiiriltä. (ADHD-liiitto ry, ADHD oireet, diagnosointi ja hoito –esite, 10.12.2009)
Kun ikää tulee lisää, ylivilkkaus ja impulsiivisuus yleensä lievenevät. Keskittymis- ja tarkkaavuusongelmat voivat kuitenkin olla huomattavia läpi koko elämän iästä riippumatta. ADHD-aikuisten diagnosointi on kehittynyt viime aikoina pitkin harppauksin, mutta matkaa ja kehitettävää on vielä paljon. Oireyhtymä on nimittäin erittäin yleinen vankien keskuudessa. Lähes puolet Suomen vankiloiden asiakkaista on arvioitu kärsivän ADHDsta. Myös päihteiden väärinkäyttäjistä monella on diagnosoimaton ADHD. (Jokela Markus (2006) Perimä ja ympäristö antisosiaalisuuden kehityksessä.)
AD/HDn hoidossa jokaiselle potilaalle räätälöidään yksilöllinen hoito-ohjelma. Siihen kuuluu elämänhallinnan parantaminen, tiedon jakaminen, ohjaus ja valmennus sekä myös mahdollisesti lääkehoito. Lasten hoidossa varsinkin käyttäytymisen muokkaaminen on todettu hyväksi. Tällöin AD/HD-lapsen kanssa sovitaan, mihin hyvä tai huono käytös johtaa ja hyvää käytöstä palkitaan. Vertaistuki on myös tärkeä osa kuntoutusta. Lääkinnälliseen hoitoon kuuluvat erilaiset sopeutumisvalmennuskurssit. Lääkitys koostuu erilaisista psykostimulanteista. Ne ovat yleensä viimeinen, vaikeimmin oirehtivien apukeino. Tärkeintä lääkityksessäkin on ympäristön tuki ja vaihtoehtoisten toimintapojen omaksuminen. (ADHD-liiitto ry, ADHD oireet, diagnosointi ja hoito –esite, 10.12.2009)
AD/HD-potilaat tarvitsevat erityistä huomiota oppimisen tukemiseen. Heillä voi olla muiden oireiden lisäksi myös vaikeuksia toimia muiden lasten kanssa. Rauhallinen kouluympäristö on tärkeä; muista vaihtoehtoja ovat mm. koululykkäys, pieni ryhmäkoko, avustajan käyttäminen ja HOPS. Lievemmin oirehtivat pärjäävät yleisopetuksessa, mutta osa AD/HD-oppilaista saa erityisopetusta. Kodin ja koulun yhteistyö on ensisijaisen tärkeää, jotta koulussakin läydetään parhaimmin toimivat tukitoimet. AD/HD-oppilaat työllistävät todennäköisesti koulujen oppilashuoltoryhmiä; opetuksen eriyttäminen ja yksilöllistäminen ovat tärkeitä toimenpiteitä koulun sujumiseksi. Selkeät säännöt koulussa ja kotona, tavalliset rutiinit, realistiset tavoitteet sekä johdonmukaisuus auttavat selviämään arjesta. AD/HD-nuoren kanssa on hyvä käydä läpi toimintaohjeita sekä päivittäistä ja viikoittaista ohjelmaa. Koululuokassa ylimääräisten ärsykkeiden karsiminen on hyvästä; myös asioiden selkeä rajaaminen ja opetustilanteissa toiminnallisuuden lisääminen parantavat lapsen keskittymiskykyä. Oppilaalle voidaan myös antaa lupa liikkua luokassa sovitusti niin, ettei hän häiritse muun luokan työskentelyä. Liikkuminen voi olla myös oppilaan keino pitää yllä omaa vireystasoaan. (AD/HD-liitto ry, Kouluikäisen AD/HD -esite, 10.12.2009)
Tietenkään AD/HD ei ole pelkästään negatiivinen asia. AD/HD-ihmiset voivat olla positiivisessa mielessä erittäin energisiä, kekseliäitä ja innovatiivisia. Usein heihin liitetään myös tunteikkuus, spontaanius, karismaattisuus ja sanavalmius. Lapsen ja nuoren kasvatuksessa onkin tärkeää tukea heidän myönteisiä puoliaan eikä tukehduttaa lasta pelkällä negatiivisella palautteella. Hyväkin yritys on palkittavissa ilman täydellistä lopputulosta.
Omassa perheessäni AD/HD on siinä mielessä tuttu asia, että uskoisin mieheni olevan ainakin jossain määrin AD/HD-aikuinen. Häntä on tutkittu pienenä paljonkin, mutta valitettavasti 1970-luvulla oireyhtymästä ei ole vielä tiedetty riittävästi. Mieheni on kertonut omista koulukokemuksistaan, jotka eivät ainakaan tulevan opettajan mielestä ole olleet kovinkaan hohdokkaita - ainakin opettajilla on ollut hänessä tekemistä. Kodin ja koulun välillä kulkenut reissuvihko on täynnä merkintöjä levottomasta käytöksestä, jota yritettiin myös lääkitä - tuohon aikaan ei kovinkaan hyvin tuloksin. Elämä AD/HD-aikuisen kanssa on välillä haastavaa, eikä aikuiselle oikein enää voi laittaa tiukkoja rajoja tai sääntöjä, miten esimerkiksi kotityöt hoidetaan. Kuitenkin kaiken vaivat, riidat ja "kypsymättömyyden" korvaa tunteellinen ja karismaattinen mies, joka usein möykkää kotona ihan turhasta, lähtee ovet paukkuen, mutta palaa suklaalevyn ja ruusupuskan kanssa.

Oppimismenetelmä - pedagoginen malli

Laboraatio-opetusta 5.-6. -luokkalaisille tekstiilityön tunnilla:

Materiaalioppia

Laborointiin kuuluu selkeiden ohjeiden kirjoittaminen. Ohjeen pitää olla yksiselitteinen, jotta oppilaalle ei jää epäselvyyksiä siitä, mitä pitää tehdä. Tekstiilityössä opetellaan lukemaan muutoinkin työohjeita, joten laboraation järjestäminen tekstiilityön tunneilla ei olisi mitenkään hullumpi idea.
Päätin liittää esimerkkilaboraationi tekstiilitietouteen, mitä Savonlinnan normaalikoulun tekstiilityön opetussuunnitelmassa on vuosittain alusta asti käytettävien tekniikoiden ja materiaalien ohella. 5. ja 6. luokalla syvennetään tekstiilityön materiaalioppia niin, että tietous käytettävistä materiaaleista sekä mahdollisuudet soveltaa oppimaansa kasvavat. Norssin opsissa mainitaan, että kuudesluokkalainen oppii jo eron luonnon- ja tekokuitujen välillä.
Laboraationi liittyy eri kuitujen ominaisuuksiin, kuten vetolujuuteen kuivana ja märkänä sekä erilaisten materiaalien painoon. Vetolujuuskokeet tehtäisiin kotikonstein valmistuvasta mittauslaitteesta. Siihen kuuluu pöytään kiinnitettävä teline (puristin tms.), johon langanpää kiinnitetään; mittanauha, jolla langan venymää mitataan sekä vetokahvana toimiva tyhjä ompelulankarulla.Seuraavaksi valitaan erilaisia lankoja, joita ollaan vuosien varrella oppilaitten kanssa käytetty; erilaisia materiaaleja (villa, puuvilla, pellava, akryyli, polyamidi, sekoitelangat) sekä erivahvuisia lankoja (neule-, virkkaus-, kirjonta-, ompelu-, kudonta- tms. langat). Ensin pohditaan, miksi lankoja täytyy olla niin monta eri laatua; soveltuisiko esim. ompelulangat neulomiseen, kirjontalangat kutomiseen jne. Myös langan paksuuksia on hyä vertailla ennen vetokokeiden tekemistä.
Itse kokeet on hyvä tehdä sekä kuivalla että märällä materiaalilla, jotta huomattaisiin esimerkiksi pellavan suurempi vetolujuus märkänä kuin kuivana. Tehtyjen mittausten perusteella vertaillaan eri materiaalien ja lankalaatujen ominaisuuksia; miksi ne ovat hyviä juuri siinä käytössä, mihin ne on tehty?
Toinen vastaava laboraatio olisi erilaisten kangaslaatujen analysointi ja havainnointi niiden neliöpainoja (pienemmillä tilkuilla) mittaamalla ja vertaamalla; esim. miksi talvitakkikankaasta ei tule hyvää hametta? Tai kuinka paljon painaisi tietystä materiaalista ommeltu vaate?

Laborointi tekstiilityön opetuksessa

Laboroinnin synonyymeja ovat esimerkiksi oppilastyö ja kokeelliset työtavat. Sanna Volanen kirjoittaa Pro Gradu -tutkielmassaan, että laboroinnin tarkoituksena on yhdistää teoriaa ja käytäntöä, opettaa kokeellisia taitoja sekä johdattaa tieteelliseen ajatteluun (http://www.sci.utu.fi/projects/maantiede/kurssit/MAAN7154_LM_tutkielmaseminaari/2006_kl/volanen.htm). Laborointiohjeet ovat reseptimäisiä ja niiden suorittaminen muodostuu oppilaille rutiininomaiseksi. Tämä ei kuitenkaan tuota kovinkaan syvää asioiden ymmärtämistä, vaikka luokkahuoneessa näennäisesti tapahtuukin paljon.
Laboroinin etuihin kuuluu oppilaan persoonallisuuden ja yhteistyötaitojen kehittäminen sekä mahdollisuus opetuksen eriyttämiseen. (mts.)
Laborointiin kuuluu selkeiden ohjeiden kirjoittaminen. Ohjeen pitää olla yksiselitteinen, jotta oppilaalle ei jää epäselvyyksiä siitä, mitä pitää tehdä.

Uuteen syksyyn....!

Kohta on kuukausi kesäloman loppumisesta. Taas se aika vierähtelee aikamoista vauhtia! Opetus on lähtenyt käyntiin mukavasti. Toista voisi sanoa opinnoista. Heti kättelyssä jouduin luopumaan haaveestani suorittaa perusharjoittelu alta pois nyt syksyllä, mutta ei vaan riittänyt rahkeet.
En saanut 7-viikkoisen harjoittelun ajaksi ketään sijaista itselleni töihin, joten kummallisesti tunnen olevani vastuussa oppilaistani ja peruin koko jutun. Viimeksiki, kun olin pois 3 viikkoa ensimmäisessä, orientoivassa harjoittelussa, oppilaat olivat jo ehtineet "taantua" eikä opetus ollut edennyt juuri mihinkään suuntaan. Ihmettelen siis, millaisiahan oppilaita olisi tullut vastaan 7 viikon poissaolon jälkeen..
Muutoin opintojen aloitta- minen on ollut suhteellisen turhaut- tavaa. Tekniset työt ovat kyllä alkaneet, mutta en ole päässyt mukaan kuin yksille demoille. Samaan syssyyn alkoi kvali-kurssi, joka on tietysti samaan aikaan. Eli siis, missä olen, mitä teen, pää menee pyörälle, kun pitäisi olla taas vähintään kolmessa paikassa yhtä aikaa. Ja uskomattoman turhauttavaa on myös selittely ohjaaville opettajille. Miten heidät saa ymmärtämään, että heidän aineensa ei ole ainoa opiskeltava aine maan päällä???
Tällaiset tunnelmat eivät ole ainakaan omiaan lisäämään opiskeluinnokkuutta ja työmotivaatiota. Miksi näin..?!

Tulevaa ajatellen...

Ensimmäinen opiskeluvuosi takana.
Toisaalta jätin tarkoituksellisesti muutamia töitä (kuten näitä kirjoitusjuttuja) kesälle, sillä opettajalla on taatusti muutakin tekemistä toukokuun viimeisillä viikoilla kuin lukea tenttiin. Muutaman luokan työkansiot ovat vielä arvostelematta ja sitten on vielä kevätjuhlan viime hetken järjestelyt...

Mutta voihan tässä muutaman ajatuksen vielä antaa ensi vuoden opiskeluja ajatellen. Ensi vuonna minulla on vain ja ainoastaan yksi tavoite: saada täyteen kandidaatin opinnot. Jos vain pystyn suorittamaan kesällä avoimessa yliopistossa jonkin opintojakson sekä selviydyn sivuaineen aineopinnoista, tavoitteeni on täytetty. Olin jo tosin ilmoittautunut perusharjoitteluun, mutta tuskin sitä nyt sitten vielä suoritankaan, koska se ei ole osa kandin tutkintoa. Oikeastaan se on mielestäni aika hassua, ettei kandiin tarvitse suorittaa kuin yksi opetusharjoittelu.
Ensi vuonna jatkan samaa rataa: työ, opiskelu, kodinhoito. Siinä onkin elämälle täytettä ihan mukavasti. Jossain vaiheessa on kyllä pakko hidastaa tahtia, sillä ei tälläista kukaan jaksa loputtomiin. Toivon vain, että saisin ymmärrystä ympärilleni, että uhraukseni huomioitaisiin. Toisaalta nämä seuraavat vuodet ovat vain pieni osa elämääni, sitten voikin jo ruveta keskittymään perhe-elämään... ;)

Ammatillisen kasvun ryhmässä mukana oleminen

Tapaamiset ja vertaisryhmän merkitys

Amka oli oikeastaan ainoa ryhmä, jossa näin kerralla kaikki saman vuosikurssin ihmiset; muuten olen huidellut omien aikataulujeni mukaan koko vuoden. Oikeastaan oloni on joskus tuntunut aika orvolta, kun melkein joka ryhmässä on ollut eri ihmiset. Toisaalta tutustuu muiden alojen ja vuosikurssien opiskelijoihin, mutta jotenkin olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan oman ryhmän tukea. Osa kanssaopiskelijoista (-aloittajista) käsityön puolella on oikeastaan jäänyt paljolti ilman nimeä - he ovat tuttuja kasvoja, joiden kanssa syödä ja vaihtaa kuulumisia.
Tapaamiset ovat sikäli olleet hyviä, että samalla on voinut tutustua myös Norssiin ja siellä työskenteleviin ihmisiin. Kuitenkaan en ole pitänyt tapaamisia kovinkaan tärkeinä ja ihmetyttääkin, miksi on niin tärkeää olla jokaisella kerralla mukana. Voihan muistakin demoista olla pois ainakin kerran per kurssi, miksei sitten amkoista? Toisaalta, edelleen pohdin sitä, miksen saisi kasvaa ammatillisesti omassa työpaikassani ja vaikkapa raportoida siitä. Olisi oikeastaan mielenkiintoista vertailla vaikkapa jotain teemapäivien ohjelmia ja järjestämistä ja kertoa luokkahuoneen ulkopuolella tapahtuvasta opettajan työstä.

Välitehtävät

Välitehtävät olen kirjoittanut (tätä viimeistä lukuun ottamatta) innolla ja suurella sydämellä. En ole kovin hyvä katsomaan taaksepäin ja analysoimaan tekemisiäni ja valintojani, joten nyt on ollut mielenkiintoista katsoa omaa "uraansa" tähän asti. Tekstit ovat olleet hyvin henkilökohtaisia ja samalla on ollut mukava muistella omia vanhoja opettajia ja oppimiskokemuksia. Toisaalta taas on kummastuttanut se, miksi amkan tapaamiset ovat olleet vain välitehtävien purkamista varten - siis miksi tapaamiset ovat olleet niin elintärkeitä? Aivan yhtä hyvin samalaista keskustelua olisi voitu käydä esimerkiksi moodlessa.

Ryhmäytyminen ja vuorovaikutus

Kuten jo kirjoitin, olen koko ensimmäisen opiskeluvuoteni liikkunut erilaisimmissa opiskeluryhmissä, lähinnä toisen ja kolmannen vuosikurssin opiskelijoiden kanssa. Amka ei ole minulle ollut juurikaan ryhmäytymispaikka; enemmän irti olen saanut vaikkapa orientoivassa harjoittelussa ja sitä kautta saamissani kontakteissa. Itsenäisen työskentelyn ajat esimerkiksi ompeluluokassa ovat olleet tärkeitä, sillä silloin olen saanut keskustella ryhmäni kanssa opiskeluun liittyvissä asioissa. Tämän on ollut vuorovaikutusta parhaimmillaan; on tehty yhdessä tehtäviä, ratkottu ongelmia ja opetettu toisille asioita.
Niin, ja ovathan ne yhteiset ruokailuhetketkin tuotteneet mielenkiintoisia keskusteluja..

Oma osallistumiseni pitkäkestoisen ryhmän toimintaan

Mielestäni oma osallistumiseni on ollut keskustelua ja ajatuksia herättävää. Amkan tapaamisissa on yleensä keskusteltu pienissä ryhmissä annetusta aiheesta. Mielipiteitä ja huomioita on tullut paljon ja niistä on keskusteltu vilkkaasti, mutta ei kovin paljoa tapaamisten ulkopuolella - harmi.
Amkaan osallistumiseni tärkein puoli on ollut itsetutkiskelun ja omien motiivien perustelu, mutta toisaalta ensimmäinen opiskeluvuosi Savonlinnassa ei ole juuri mielipiteitäni muuttanut. Lähinnä ajatukseni ovat tulleet kärkkäämmiksi, sillä koen turhauttavaksi omien valintojeni jatkuvan perustelun. Miksi ei voi vain tehdä valintoja sen vuoksi, että jonkin tuntuu oikealta ja asiat tuntuvat luistavan?
Mielestäni on suhteellisen perusteltua, etten ole joka päivä Savonlinnassa, sillä haluan kehittyä omassa ammatissani myös työkokemuksen kautta. Opin ja sovellan jatkuvasti uutta myös työmaallani, mutta miksi sitä ei arvosteta?
Kaiken kaikkiaan antaisin omalle osallistumiselleni arvosanaksi jotain kolmosen ja nelosen väliltä. Mielestäni olen antanut omaa tietoani muitten käyttöön ja oppinut taas uutta ryhmältä: uusia ajatusmaailmoja, toimimista erilaisten (ja ennen muuta eri-ikäisten) ihmisten kanssa ja laaja-alaista kommunikointia.

Opetusharjoittelun kokemukset

Orientoivan harjoittelun tärkein oppimiskokemus oli ehdottomasti erilaisten opetusmenetelmien vertailu ja kurinpidollisten asioiden seuraaminen ja omaksuminen. Työrauhan säilyttäminen sekä erilaisten oppijoiden huomioonottaminen ja kannustaminen ovat todella tärkeitä osa-alueita nykyopettajan työssä. Olen jo aiemmin saanut vinkkejä omaan opettajuuteeni kuvataiteen parissa tutuilta kollegoilta Nämä vinkit ovat olleet erilaisia lähestymistapoja samaan oppiaineeseen ja olleet todella hedelmällisiä.

Itsetuntemus ja -arviointi ovat opettajan työssä ja opiskelussa tärkeä osa kehittymistä. Opettajan työssä jatkuva oppiminen ja kehittyminen on tärkeää, joten itsearviointi on luonnollinen osa työtä. Muiden alan ammattilaisten ajatuksista on helppo ammentaa omaan opetukseen.

Kokonaisuutena harjoittelujakso vaikutti ajatuksiini opettajan työstä verrattain vähän aiempien työkokemusten vuoksi. Tietenkin on mielenkiintoista vertailla eri koululuokkia ja muiden opettajien tyylejä ja kokemuksia omaan opettajuuteen. Omat näkemykseni saivat osaltaan vahvistusta, jotkut korostuivat entisestään, esimerkkinä tasa-arvo ja reiluuden vaatimus.

Mielenkiintoista oli myös lyhyt pedagoginen jakso sivuaineen eli teknisen työn opiskelussa. Suunnittelimme ryhmänä aihepiirin, josta lähdimme sitten muokkaamaan kolmea kaksoistuntia pienryhmissä. Jokainen ryhmä havainnoi jakson aikana eri asioita ja joka ryhmästä yksi toimi opettajana. Tietenkin minä sain kunnian hoitaa oman ryhmämme opetustuokion, mutta kokemus oli hyvä ja antoi itseluottamusta. Kyllä minusta tulee vielä hyvä teknisen työn opettaja!