Koulun ja koti kasvattajana

Koulutyöskentelyssä kaikkien reilu ja tasavertainen kohteleminen on omassa tuntityöskentelyssäni tärkeimpiä asioita. Uusille oppilailleni puhun aina joka syksy siitä, kuinka tärkeää on edes yrittää tosissaan, vaikka taidot olisivatkin jollain toisella kenties luonnostaankin paremmat. Jokainen lähtee uuteen työhön puhtaalta pöydältä ja oppii uusia asioita. Koulutyössä on toisaalta niin paljon myös opetuksen ulkopuolista työtä, että välittäminen ja toisen huomioiminen korostuvat joskus paljon. Pienistä alakoululaisista kasvaa yhdessä kesässä muka isoja yläkoululaisia. Kun siirrytään koulusta toiseen, uuden koulun elämän ja tapojen oppimiseen vie aikaa.
Tähän tarvitaan hyväntuulista yhteisöllisyyttä, yhdessä oloa ja toisiin totuttelua, josta kirjoitti Leena Eräsaari artikkelissaan ”Julkista sektoria on tehostettu yhteisöllisyyden kustannuksella” (HS 191107). Onneksi monessa koulussa on tukioppilas- ja oppilaskuntatoimintaa, mikä on omiaan parantamaan yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä. Olen tottunut pienestä pitäen tekemään asioita yhdessä, yhteisen hyvän nimissä ilman suurempaa oman edun tavoittelua. Lukioaikoina aloitimme paikallisen yhdistyksen, jonka nimissä laitoimme pystyyn lukemattomia bänditapahtumia ja discoja, jotta paikallisilla nuorilla olisi viikonloppuisin muutakin tekemistä kuin kävellä pitkin kylänraittia kaljakassin kanssa. Yhdistys toimi kymmenen vuotta, mutta kun tarvittiin lisää toimijoita ”sukupolven vaihdokseen”, ketään ei enää ollut, kukaan ei ollut halukas laittamaan itseään likoon yhteisen hyvän edestä. Valitettavasti tämä näkyy monessa muussakin asiassa, mistä Eräsaari kirjoittaa artikkelissaan. Yhteisöllisyyden perinne on katoavaa kansanperinnettä. Mutta aivan turhaan; yhteisöllisyys kehittää sekä itseä että koko yhteisöä.
Koulun asemasta kasvattajana puhutaan paljon. Kasvatus lähtee kotona, tämän pohjalle aletaan rakentaa lisää. Miten koulussa toimii lapsi, jonka kasvatukseen ei ole kuulunut sääntöjä? Mielestäni koti ja koulu täydentävät toisiaan lapsen kasvattajina. Tärkeää on rajojen asettaminen ja niistä kiinnipitäminen, niin aikuisille kuin lapsillekin. Rajaton aikuinen kasvattaa rajattomia lapsia. Vanhempien ja koko perheen tulisi olla mahdollisuuksien mukaan mukana lapsen koulutiellä, ei kuitenkaan hyökäten, vaatien tai määräten vaikuttamassa koulun toimintaan vaan rakentavasti keskustellen yhteisistä asioista. Siis yhteisöllisyyttä jälleen kerran. Myös lapset tulisi ottaa vertaisina jäseninä yhteisöön mukaan; heidän ääntään on myös kuultava.