Minä kasvattajana

Kasvattaminen ja kasvattajana oleminen on mielestäni teoriassa melko vaikea ja vieras ajatus, vaikka opinnot ovat hyvää vauhtia puolessa välissä ja ammatillista kokemusta on tullut jo puolen vuosikymmenen verran. Ensimmäiset kesätyökokemukseni liittyvät myös lasten kanssa toimimiseen; lisäksi olen ollut eräänlaisena kasvattajana au pairin roolissa. Koko sana oikeastaan tuntuu vieraalta ja hankalalta.Toisaalta tunnen olevani eräänlainen vanhempi vertaistuki nuorille, toisaalta taas opettajan asemassa tietysti eräänlainen aikuisen roolimalli ja vierelläkulkija. Mitä sitten on kasvattaminen? Itse olen haaveillut kasvatuksessa jotenkin paluuta entiseen; koko kylä koki olevansa vastuussa lasten kasvatuksesta, huoli ja tuki oli yhteisöllistä eikä pysähtynyt perheen tontin reunaan tai kodin ovelle. Myös perhe pitäisi olla vieläkin laajempi käsite kuin vanhemmat/ vanhempi ja lapset, mukaan mahtuisi kyllä yhtä hyvin muut sukulaiset ja ystävät.

Tärkeät arvot
Tärkeitä arvoja kasvattajana tai kasvatustyötä tekevänä tasa-arvoisuus, reiluus, välittäminen ja toisten erilaisuuden huomioon ottaminen ja kunnioittaminen. Tytti Solantaus kirjoitti artikkelissaan ”Kiusaamisella on salattuja muotoja” (HS 041008) osuvasti hiljaisesta, taustalla olevasta kiusaamisesta. Itse olen kokenut vastaavaa savustamista yläkouluni aikana; vietin suurimman osan välitunneistani yksin, koska en ollut tarpeeksi suosittu ”parhaimpien tyttöjen” kaveripiiriin, mutta en sitten itsekään oikein välittänyt ”nörttijengistäkään”. Mutta miten tällaiseen kiusaamiseen sitten kasvattajan tulisi puuttua? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en muista itse kasiluokkalaisena teininä ainakaan hirveästi kaivanneeni aikuisten puuttumista asiaan.