Minä kasvattajana

Kasvattaminen ja kasvattajana oleminen on mielestäni teoriassa melko vaikea ja vieras ajatus, vaikka opinnot ovat hyvää vauhtia puolessa välissä ja ammatillista kokemusta on tullut jo puolen vuosikymmenen verran. Ensimmäiset kesätyökokemukseni liittyvät myös lasten kanssa toimimiseen; lisäksi olen ollut eräänlaisena kasvattajana au pairin roolissa. Koko sana oikeastaan tuntuu vieraalta ja hankalalta.Toisaalta tunnen olevani eräänlainen vanhempi vertaistuki nuorille, toisaalta taas opettajan asemassa tietysti eräänlainen aikuisen roolimalli ja vierelläkulkija. Mitä sitten on kasvattaminen? Itse olen haaveillut kasvatuksessa jotenkin paluuta entiseen; koko kylä koki olevansa vastuussa lasten kasvatuksesta, huoli ja tuki oli yhteisöllistä eikä pysähtynyt perheen tontin reunaan tai kodin ovelle. Myös perhe pitäisi olla vieläkin laajempi käsite kuin vanhemmat/ vanhempi ja lapset, mukaan mahtuisi kyllä yhtä hyvin muut sukulaiset ja ystävät.

Tärkeät arvot
Tärkeitä arvoja kasvattajana tai kasvatustyötä tekevänä tasa-arvoisuus, reiluus, välittäminen ja toisten erilaisuuden huomioon ottaminen ja kunnioittaminen. Tytti Solantaus kirjoitti artikkelissaan ”Kiusaamisella on salattuja muotoja” (HS 041008) osuvasti hiljaisesta, taustalla olevasta kiusaamisesta. Itse olen kokenut vastaavaa savustamista yläkouluni aikana; vietin suurimman osan välitunneistani yksin, koska en ollut tarpeeksi suosittu ”parhaimpien tyttöjen” kaveripiiriin, mutta en sitten itsekään oikein välittänyt ”nörttijengistäkään”. Mutta miten tällaiseen kiusaamiseen sitten kasvattajan tulisi puuttua? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en muista itse kasiluokkalaisena teininä ainakaan hirveästi kaivanneeni aikuisten puuttumista asiaan.

Koulun ja koti kasvattajana

Koulutyöskentelyssä kaikkien reilu ja tasavertainen kohteleminen on omassa tuntityöskentelyssäni tärkeimpiä asioita. Uusille oppilailleni puhun aina joka syksy siitä, kuinka tärkeää on edes yrittää tosissaan, vaikka taidot olisivatkin jollain toisella kenties luonnostaankin paremmat. Jokainen lähtee uuteen työhön puhtaalta pöydältä ja oppii uusia asioita. Koulutyössä on toisaalta niin paljon myös opetuksen ulkopuolista työtä, että välittäminen ja toisen huomioiminen korostuvat joskus paljon. Pienistä alakoululaisista kasvaa yhdessä kesässä muka isoja yläkoululaisia. Kun siirrytään koulusta toiseen, uuden koulun elämän ja tapojen oppimiseen vie aikaa.
Tähän tarvitaan hyväntuulista yhteisöllisyyttä, yhdessä oloa ja toisiin totuttelua, josta kirjoitti Leena Eräsaari artikkelissaan ”Julkista sektoria on tehostettu yhteisöllisyyden kustannuksella” (HS 191107). Onneksi monessa koulussa on tukioppilas- ja oppilaskuntatoimintaa, mikä on omiaan parantamaan yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä. Olen tottunut pienestä pitäen tekemään asioita yhdessä, yhteisen hyvän nimissä ilman suurempaa oman edun tavoittelua. Lukioaikoina aloitimme paikallisen yhdistyksen, jonka nimissä laitoimme pystyyn lukemattomia bänditapahtumia ja discoja, jotta paikallisilla nuorilla olisi viikonloppuisin muutakin tekemistä kuin kävellä pitkin kylänraittia kaljakassin kanssa. Yhdistys toimi kymmenen vuotta, mutta kun tarvittiin lisää toimijoita ”sukupolven vaihdokseen”, ketään ei enää ollut, kukaan ei ollut halukas laittamaan itseään likoon yhteisen hyvän edestä. Valitettavasti tämä näkyy monessa muussakin asiassa, mistä Eräsaari kirjoittaa artikkelissaan. Yhteisöllisyyden perinne on katoavaa kansanperinnettä. Mutta aivan turhaan; yhteisöllisyys kehittää sekä itseä että koko yhteisöä.
Koulun asemasta kasvattajana puhutaan paljon. Kasvatus lähtee kotona, tämän pohjalle aletaan rakentaa lisää. Miten koulussa toimii lapsi, jonka kasvatukseen ei ole kuulunut sääntöjä? Mielestäni koti ja koulu täydentävät toisiaan lapsen kasvattajina. Tärkeää on rajojen asettaminen ja niistä kiinnipitäminen, niin aikuisille kuin lapsillekin. Rajaton aikuinen kasvattaa rajattomia lapsia. Vanhempien ja koko perheen tulisi olla mahdollisuuksien mukaan mukana lapsen koulutiellä, ei kuitenkaan hyökäten, vaatien tai määräten vaikuttamassa koulun toimintaan vaan rakentavasti keskustellen yhteisistä asioista. Siis yhteisöllisyyttä jälleen kerran. Myös lapset tulisi ottaa vertaisina jäseninä yhteisöön mukaan; heidän ääntään on myös kuultava.

Yhteiskunnan odotukset kasvatukselle

Yhteiskunnallakin on tietysti sanansa sanottavana kasvatukseen. Tuskin ilman yhteiskunnan säätämiä velvoitteita kirjoittasinkaan tätä tajunnanvirtaista tekstiäni. Jotenkin tuntuu, että mitä enemmän tutustuu kasvatustieteellisiin artikkeleihin, sitä enemmän korostetaan koulujen asemaa kasvatuksessa ja opettajia ammattikasvattajina. Mutta kuka ihminen voi tituleerata oikeasti itseään ammattikasvattajaksi? Onko ihminen, joka on väitellyt ja kirjoittanut lukuisia kirjoja kasvatustieteestä ammattikasvattaja? En usko. Miksi sitten Ben Furman, joka antoi parisuhdevihjeitä aina televisiota myöten meni ja erosi? Jokainen meistä kasvaa kasvattajiksi pikku hiljaa keräten elämän kokemusta ja oppien uutta, oppien virheistään.
Kasvatuksesta pitäisi olla yhteinen vastuu monen tahon kanssa. Yhteiskunnan on toki hyvä luoda puitteet, jonkinlainen kehys oppimiselle ja kasvatukselle, mutta jokainen yksilö on silti erilainen ja kulkee omaa polkuaan. Hallinnon tulisi keskittyä perheiden tukemiseen taloudellisen hyödyn tavoittelun asemesta. Rahaa ja kasvatusta on vaikeaa vertailla tasavertaisina hyödykkeinä.

Eettinen valinta

Etiikka on tieteenala, joka tutkii oikeaan ja väärään toimintaan liittyviä kysymyksiä. Moraali sekä arvot ovat tärkeitä eettisten kysymysten kannalta, sillä ongelmat ovat usein moniselitteisiä. Valitsin tähän tehtävään aiheeksi koulumaailmaa jatkuvasti kurjistavan asian, nimittäin säästöt.
Asun pienellä paikkakunnalla, jossa jälleen keskustellaan yhden alakoulun lakkauttamisesta säästöjen nimissä. Kukaan ei ole kuitenkaan selvästi esittänyt laskelmia, kuinka paljon todella säästöjä syntyy tai miten koulun lakkauttaminen parantaa kunnan taloudellista tilannetta. Entä miten oppilaat reagoivat; rasittavatko tulevat pitkät, yli tunnin kestävät koulumatkat pieniä lapsia kohtuuttomasti johtaen väsymykseen ja psyykkiseen oireiluun?
Paikkakunnallamme on jopa väläytetty yksityisen koulun perustamista lakkautetun koulun tilalle ja asian tiimoilta on jo perustettu kannatusyhdistys. Toisen koulun lakkauttamisesta vielä keskustellaan. Omasta mielestäni on aivan mieletöntä lopettaa koulu juuri peruskorjatusta kiinteistöstä, jossa on kuitenkin yli 80 oppilasta.
Itse olen aikanani käynyt pientä alakoulua, jossa oli kolme opettajaa sekä yhdysluokat. Mielestäni sain sieltä mainiot opit elämää varten sekä oppiaineiden että yhteistoiminnallisuuden ja itsetunnon osalta. Pienessä koulussa jokainen hyväksyttiin omana itsenään, jokainen sai olla erilainen ja harvoja kiusattiin poikien pientä nipistelyä lukuunottamatta.
Muutenkin kuntien ainaiset säästöt kurjistavat kouluja ja opettajien työympäristöä. Sijaisia ei saa palkata muutaman päivän sairastumisen vuoksi, vaikka sellainen saataisiin paikalle parin tunnin varoitusajalla. Jos olet yli kolmen päivän sairauslomalla, sijaista saatetaan jopa harkita. Muut hoitavat tuntisi omien tuntiensa ohella OTOna, eli kuormittavat omaa jaksamistaan ja huonontavat oman ryhmänsä opetuksen laatua juosten huolehtimassa muista luokista muutaman euron tuntikorvauksella.
Ja sitten vielä materiaalien tilaukset. Tulevana taito- ja taideaineiden opettajana pienenevät määrärahat ihmetyttävät myös. Jos ompelukone menee rikki, voiko sitä korjata tai uusia, jos näin sattuu tapahtumaan juuri silloin joulukuussa, jolloin kaikki rahat siltä momentilta on jo käytetty? Entä jos kuntaan on määrätty hankintakielto opetustoimen osalle? Silloin ilmeisesti ollaan ilman konetta.
Säästöihin halutaan päästä kilpailuttamalla niin materiaaleja, kuljetuksia että ruokahuoltoakin. Suuri osa koulutarvikkeista tilataan sopimusten perusteella suurilta tavarantoimittajilta, vaikka pienet, jopa paikalliset yritykset voisivat hoitaa kouluille samat tavarat lähes samaan hintaan. Elintarvikkeita ostetaan suurilta tukkuliikkeiltä, vaikka tuotteita voisi ostaa suoraan paikallisilta tuottajilta. Jääkö tällaisesta toiminnasta tosiaan säästöä kunnalle, jos paikallisen toimijan parantunut myynti tulisi takaisin veroina?
Siis: milloin tämä ainainen säästäminen loppuu? Jos tietyllä alueella on riittävästi oppilaita, miksi sieltä todella lakkautetaan kyläkoulu? Voiko oman koulun tuomaa turvaa, kulttuuria ja kylän yhteishenkeä rahalla mitata ja näin sen arvoa tunnustaa täysin muilla mittareilla? Ja lopuksi se kaikkein tärkein kysymys: koska on jo tunnustettua, että laadukas opiskelu on sijoitus jo itsessään, miksi ei siis sijoiteta lapsiin ja heidän arvokkaaseen pääomaansa?

Erilainen oppija – AD/HD –nuoren ja –aikuisen elämää

Erilainen oppija – AD/HD –nuoren ja –aikuisen elämää
AD/HD on tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriö, joka lyhennetään englanninkielisistä sanoista Attention Deficit/ Hyperactivity Disorder. ADHD on aivotoiminnasta ja aivojen välittäjäaineiden, lähinnä dopamiinin häiriöistä johtuva neuropsykologinen oireyhtymä, johon liittyy oireina impulsiivisuutta, tarkkaavuushäiriöitä sekä ylivilkkautta. Se on suurelta osin perinnöllistä, mutta myös raskauden aikana äidin tupakoinnilla ja alkoholin käytöllä on osuutta asiaan. Nykyisin arvioidaan 3-5%:n kouluikäisistä kärsivän ADHDsta, jonka oireet voivat jatkua aina aikuisiälle asti. (ADHD-liiitto ry, ADHD oireet, diagnosointi ja hoito –esite, 10.12.2009)
ADHD-oireita voi esiintyä muutoinkin, kuin että henkilöllä olisi kyseinen oireyhtymä. Vain, jos oireista on henkilölle vakavaa haittaa (esim. itsetuhoisuutta, elämän hallinnan vaikeuksia) ja ne ovat esiintyneet erilaisissa elämäntilanteissa, on kyseessä ADHD. Ns. ydinoireita ovat edellä mainittujen lisäksi:
• huolimattomuusvirheet
• ärsykkeistä häiriintyminen
• vaikeus noudattaa ohjeita ja saattaa tehtäviä valmiiksi
• levoton ja tarpeeton liikehdintä
• vaikeus odottaa vuoroaan
ADHD-diagnoosia on vanhemmalla iällä joskus hankalaa saada (oma huomio), joten tutkimusten teko tulee aloittaa mahdollisimman varhain. Diagnoosi tarvitaan, jotta hoito, kuntoutus ja tukitoimet saadaan järjestetyiksi ja ADHD-perhe tai –nuori/ aikuinen saa myös taloudellista tukea elämänsä hallintaan. Mitä aiemmin tauti havaitaan, sitä parempi on tietysti ennustekin. Varhaisin varsinainen neuropsykologinen diagnoosi voidaan tehdä 5-vuotiaana neuvolakäyntien yhteydessä. Aikuisen diagnoosia vaikeuttavat useat liitännäisoireet, kuten masennus. Aikuisena on tärkeää selvittää myös lapsuudenaikaiset oireet haastatteluin henkilöltä itseltään sekä vanhemmilta, opettajilta ja muulta lähipiiriltä. (ADHD-liiitto ry, ADHD oireet, diagnosointi ja hoito –esite, 10.12.2009)
Kun ikää tulee lisää, ylivilkkaus ja impulsiivisuus yleensä lievenevät. Keskittymis- ja tarkkaavuusongelmat voivat kuitenkin olla huomattavia läpi koko elämän iästä riippumatta. ADHD-aikuisten diagnosointi on kehittynyt viime aikoina pitkin harppauksin, mutta matkaa ja kehitettävää on vielä paljon. Oireyhtymä on nimittäin erittäin yleinen vankien keskuudessa. Lähes puolet Suomen vankiloiden asiakkaista on arvioitu kärsivän ADHDsta. Myös päihteiden väärinkäyttäjistä monella on diagnosoimaton ADHD. (Jokela Markus (2006) Perimä ja ympäristö antisosiaalisuuden kehityksessä.)
AD/HDn hoidossa jokaiselle potilaalle räätälöidään yksilöllinen hoito-ohjelma. Siihen kuuluu elämänhallinnan parantaminen, tiedon jakaminen, ohjaus ja valmennus sekä myös mahdollisesti lääkehoito. Lasten hoidossa varsinkin käyttäytymisen muokkaaminen on todettu hyväksi. Tällöin AD/HD-lapsen kanssa sovitaan, mihin hyvä tai huono käytös johtaa ja hyvää käytöstä palkitaan. Vertaistuki on myös tärkeä osa kuntoutusta. Lääkinnälliseen hoitoon kuuluvat erilaiset sopeutumisvalmennuskurssit. Lääkitys koostuu erilaisista psykostimulanteista. Ne ovat yleensä viimeinen, vaikeimmin oirehtivien apukeino. Tärkeintä lääkityksessäkin on ympäristön tuki ja vaihtoehtoisten toimintapojen omaksuminen. (ADHD-liiitto ry, ADHD oireet, diagnosointi ja hoito –esite, 10.12.2009)
AD/HD-potilaat tarvitsevat erityistä huomiota oppimisen tukemiseen. Heillä voi olla muiden oireiden lisäksi myös vaikeuksia toimia muiden lasten kanssa. Rauhallinen kouluympäristö on tärkeä; muista vaihtoehtoja ovat mm. koululykkäys, pieni ryhmäkoko, avustajan käyttäminen ja HOPS. Lievemmin oirehtivat pärjäävät yleisopetuksessa, mutta osa AD/HD-oppilaista saa erityisopetusta. Kodin ja koulun yhteistyö on ensisijaisen tärkeää, jotta koulussakin läydetään parhaimmin toimivat tukitoimet. AD/HD-oppilaat työllistävät todennäköisesti koulujen oppilashuoltoryhmiä; opetuksen eriyttäminen ja yksilöllistäminen ovat tärkeitä toimenpiteitä koulun sujumiseksi. Selkeät säännöt koulussa ja kotona, tavalliset rutiinit, realistiset tavoitteet sekä johdonmukaisuus auttavat selviämään arjesta. AD/HD-nuoren kanssa on hyvä käydä läpi toimintaohjeita sekä päivittäistä ja viikoittaista ohjelmaa. Koululuokassa ylimääräisten ärsykkeiden karsiminen on hyvästä; myös asioiden selkeä rajaaminen ja opetustilanteissa toiminnallisuuden lisääminen parantavat lapsen keskittymiskykyä. Oppilaalle voidaan myös antaa lupa liikkua luokassa sovitusti niin, ettei hän häiritse muun luokan työskentelyä. Liikkuminen voi olla myös oppilaan keino pitää yllä omaa vireystasoaan. (AD/HD-liitto ry, Kouluikäisen AD/HD -esite, 10.12.2009)
Tietenkään AD/HD ei ole pelkästään negatiivinen asia. AD/HD-ihmiset voivat olla positiivisessa mielessä erittäin energisiä, kekseliäitä ja innovatiivisia. Usein heihin liitetään myös tunteikkuus, spontaanius, karismaattisuus ja sanavalmius. Lapsen ja nuoren kasvatuksessa onkin tärkeää tukea heidän myönteisiä puoliaan eikä tukehduttaa lasta pelkällä negatiivisella palautteella. Hyväkin yritys on palkittavissa ilman täydellistä lopputulosta.
Omassa perheessäni AD/HD on siinä mielessä tuttu asia, että uskoisin mieheni olevan ainakin jossain määrin AD/HD-aikuinen. Häntä on tutkittu pienenä paljonkin, mutta valitettavasti 1970-luvulla oireyhtymästä ei ole vielä tiedetty riittävästi. Mieheni on kertonut omista koulukokemuksistaan, jotka eivät ainakaan tulevan opettajan mielestä ole olleet kovinkaan hohdokkaita - ainakin opettajilla on ollut hänessä tekemistä. Kodin ja koulun välillä kulkenut reissuvihko on täynnä merkintöjä levottomasta käytöksestä, jota yritettiin myös lääkitä - tuohon aikaan ei kovinkaan hyvin tuloksin. Elämä AD/HD-aikuisen kanssa on välillä haastavaa, eikä aikuiselle oikein enää voi laittaa tiukkoja rajoja tai sääntöjä, miten esimerkiksi kotityöt hoidetaan. Kuitenkin kaiken vaivat, riidat ja "kypsymättömyyden" korvaa tunteellinen ja karismaattinen mies, joka usein möykkää kotona ihan turhasta, lähtee ovet paukkuen, mutta palaa suklaalevyn ja ruusupuskan kanssa.

Kohti joulua...

Hiphei..!
Viikko vielä, ja sitten alkaa olla tämän vuoden opiskelut ja työnteot tehty!!! Kyllä voi antaa itselleen ison papukaija-merkin, kun voimat, motivaatio ja melkein kaikki muukin inspiraatio riitti melkein koko vuoden tarpeiksi - mitä nyt pieni flunssanpoikanen ja Simpeleelle kerääntyneet työt ajoivat lintsaamaan muutaman päivän Savonlinnasta.
Mutta nyt taas töihin!!