Kauan eläköön työn ohessa opiskelu

Työhyvinvointi ja opiskelu

En voi välttyä käsittelemästä ammatillisen kasvun välitehtävissä yhtä lempiaiheistani, nimittäin työelämän ja opiskelun sovittamista yhteen. Olen joutunut/ saanut kirjoituksissani lähes poikkeuksetta pohdiskella asiaa, joka on tällä hetkellä suuri elämäni ”nimittäjä”. Mutta olenko työssä käyvä opiskelija vai työn ohessa opiskeleva työläinen..?

Opiskeluaikainen työhyvinvointi – mitähän se mahtaa tarkoittaa..? Ensimmäinen opiskeluaikani oli vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin olin nuori opiskelija; sellainen, joka valmistuu oppilaitoksestaan ajoissa eikä käy juuri töissä kuin kesälomansa aikana. Äiti ja isä kustantavat osan taskurahasta ja lähettävät maailmalle säkillinen perunoita rinkassa. Nykyistä opiskeluaikaani tähdittää enemmän kiire ja stressi, joita aiheuttaa tietysti työelämän paineet. Kun aloitin opiskeluni Savonlinnassa, ajattelin iloisesti, että ”kyllähän” yliopistossa voi suorittaa kursseja omaan tahtiin” tai ”oman opintopolun löytäminen on lastenleikkiä työn ohessa”.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Yliopistokoulutus tuntuu olevan varsin jähmeää ja aikuisopiskelijalle ei tunnu olevan turvallista paikkaa, jossa hänen työhalujaan ei katsottaisi ainakin hieman karsaasti.

Opinnoissa jaksamisen ensimmäinen elinehto on mielestäni tietysti oma motivaatio. Miksi olen täällä..? Luulisin, että oma ala ja motivaatio opiskelulle ovat löytyneet, mutta jotenkin kaikki tuntuu niin jähmeältä. Miksi ei voida mahdollistaa nykyistä enemmän itsenäistä ja etäopiskelua! Työhyvinvointia parantaa tietysti myös erilaiset oppimisympäristöt sekä ennen kaikkea ympäröivät ihmiset. Vähän huonommassakin työympäristössä viihtyy, jos ympärillä oleva porukka on kuin yhtä suurta perhettä.

Pidän omaa työyhteisöäni erittäin paljon arvossa, sillä olen löytänyt monia hyvän porukan piirteitä ympäriltäni. Uutena työntekijänä joukkoon oli helppo ikään kuin sulautua; vanhemmat työntekijät eivät todellakaan kummastelleet uutta, intoa puhkuvaa työntekijää, vaan toivottivat tervetulleeksi. Kahvihuoneessa voi varmasti jutella kaikkien kanssa ja jokaiselta työyhteisöön kuuluvalta voi pyytää apua – ja tietää sitä myös saavansa. Työpaikan sisällä omiin asioihinsa voi vaikuttaa, kuten vaikkapa siihen, kuinka paljon vastuuta haluaa kantaa yhteisistä tiimeistä. Keskustelu ja toisten kuuleminen on yhtä tärkeää niin konfliktitilanteissa kuin palautetta jakaessa.

Tämä kaikki kuulostaa minusta hyvän työyhteisön ominaisuuksilta. Itse voi tietenkin myös vaikuttaa työhyvinvointiin oman käytöksensä ja panoksensa avulla. Kuka pitäisi siitä kahvihuoneessa juoruavasta kärttyisestä akasta, joka aina puhuu pahaa toisista heidän selkänsä takana.

Ben Furman, Tapani Ahola ja Harri Hirvihuhta kirjoittavat mainiosti kirjassaan Työpaikan hyvinvointi ja kuinka ne tehdään (2004) työhyvinvoinnissa onnistumisesta ja vastoinkäymisten ehkäisemisestä. Jos ongelmia tulee, antaa kirja myös hyviä vinkkejä ja harjoituksia myrskyjen yli pääsemiseen. Olen ollut mukana muutaman kerran koulutustilaisuuksissa, joissa ulkopuolinen konsultti on tullut tekemään kanssamme juuri vastaavanlaisia harjoitteita. Mutta miksi on pitänyt maksaa konsultille huikea palkkio, jos kirja olisi ollut meidän omissa käsissämme ja olisimme vetäneet harjoitukset itse..?

Furman ja kumppanit puhuvat kirjassaan paljon vuorovaikutuksesta ja välittämisestä. Toki on tärkeää, että kokee työyhteisössä olevansa suvereeni jäsen, jonka ei tarvitse varoa olemistaan ja työtään – eikä varsinkaan ahdistu jatkuvasti epävarman työpaikkansa puolesta. Itse en tiedä, jatkuuko työsopimukseni ensi syksynä, mutta nyt ainakin nautin työstäni ja siihen kuuluvista ihmisistä täysin siemauksin. Vuosi kerrallaan.

Toki opettajan työhyvinvointiin vaikuttaa myös muut kuin työkaverit. ”Asiakkaina” eli oppilaina voi olla hyvinkin erialisia tyyppejä; joitakin odottaa näkevänsä seuraavana työpäivänä, jotkut taas haluaisi kiertää kaukaa. Oppilaat ja heidän lähipiirinsä, perheensä ja sukulaisensa luovat koulun verkoston, jonka piirissä lopulta työskennellään. Ongelmatilanteita huoltajien kanssa tulisi harjoitella, sillä ensimmäiset konfliktit saattavat tulla ”puun takaa” ja varoittamatta. Miten silloin nuori opettaja pystyy reagoimaan oikein, kun ei vastaavista tilanteista ole oikein kokemusta. Itselläni oppi tuli kantapään kautta, mutta muutama kiukunkyynel tuli jälkeen päin tirautettua.

Oppia siis ikä kaikki, ja oikeastaan kokemuksen luoman itsevarmuuden ja oman luovuuden varassa on hyvä tehdä töitä opettajana. Tulevaisuuden haasteet ovat mitä moninaisimmat, mutta niihin on tartuttava rohkeasi. Itse muokkaamme koulujärjestelmäämme juuri siihen suuntaan kuin haluamme, joten työstä ja valitsemastamme urasta nauttimaan, hop hop!

5a-ryhmän käsityötaiturien kanssa suunniteltiin ja kudottiin upeita lautanauhoja.
Ensin jokainen suunnitteli nauhansa verkosta löytyvällä yksinkertaisella, mutta mahtavalla ohjelmalla:
http://users.jyu.fi/~perpitk/index.php?page=lautanauha/ohjelma
Jokainen oppilas valmisti itse myös omat työvälineensä eli kudonnassa tarvittavat laudat. Niitä tarvittiin 4-10 kappaletta riippuen mallista. Sitten luotiin loimet, pisteltiin ne lautoihin ja sitten ei kun kutomaan! Kudonta osoittautui mukavaksi puuhaksi eikä pienen harjoittelun jälkeen edes lautojen suunnan vaihtaminen tuottanut ongelmia. Nauhaa alkoi syntyä metreittäin...
Välillä ope yritti kertoilla myös lautanauhoihin ja rautakautiseen elämään liittyviä juttuja, mutta kyllä se aika muutenkin kivasti meni; kuultiin myös runonlausuntaa sekä laulua työskentelyn lomassa!

...Ja kuinkas sitten kävikään gradulle..?

...
Ei tässä muu auta kuin siirtää haavetta gradun aloittamisesta tuonnemmaksi. Ainakin näin virallisesti. Seminaarit järjestetään kannaltani aivan vääränä päivänä ja väärään kellonlyömään. En pysty olemaan paikalla.
Epävirallisesti toki toteutan projektiani innolla eteenpäin, nyt varsinkin siihen pystyy keskittymään perusharjoittelun ollessa kunnialla ohi.
Eteenpäin sanoi mummo lumessa!

Merkittävät oppimiskokemukset

Oppimista tapahtui jakson aikana ainakin kohtuullisesti. Merkittävimpiä oppimiskokemuksia oli tietysti konkreettinen työskentely viidennen luokan oppilaiden kanssa sekä erilaisten oppimistyylien tiedostaminen ja kokeileminen käytäntöön. Toisaalta en kehitellyt oppilaille kovinkaan erikoisia oppimistyylejä, koska koin uuden taidon kehittyvän parhaiten demonstraatioiden, opetuskeskusteluiden ja opettajajohtoisen toiminnan avulla.

Myös muutamat seminaarit olivat ajatuksia herättäviä, varsinkin erityisopettajan luento sekä oman aineen didaktiikan Tarja Krögerin kanssa käydyt opetus- ja ohjauskeskustelut avasivat hienosti teoriaa käytäntöön. Omissa tavoitteissanikin mainitsin lisävarmuuden saamisen tuntisuunnitelmien tekoon. Oman opetusjakson jälkipuoliskolla suunnitelmien teko avautui paremmin juuri oppilastuntemuksen ja varmuuden lisäännyttyä sekä oman ajattelun monipuolistuttua. Opin paljon myös käsityön orientoinnista, hyvin ideoita oli hyvä jakaa muiden kanssa. Käsityötä voi lähestyä aineena niin monesta näkökulmasta, ettei orientoinnissa pitäisi juuri olla ongelmia. Toisaalta se on tärkeää tehdä heti jakson alussa, jotta kiinnostus todella heräisi ja oppilaat olisivat alusta asti inspiroituneina mukana.

Toisaalta mietin myös sitä, että jakson orientointi tulisi olla mielekäs osa koko jaksoa. Mikään irrallinen tai keinotekoinen pätkä tunnin alussa tuskin toimii. Opettaja puhkuu intoa, mutta oppilaat ihmettelevät opettajan saaneen jonkun kohtauksen. Sehän tuskin oli ideana? Vaaditaanko tällaista draamaa myös muiden aineiden opettajilta..? Toki orientointi ja inspirointi on taito- ja taideaineissa erittäin tärkeä ja motivaatiota kohottava seikka, mutta jotenkin siihen ainakin omassa jakson suunnittelussani kului suhteellisen paljon aikaa ja energiaa.

Comenius-viikko lähestyy

...ja jo jännittää...

Simpeleen yhteiskoulun kansainvälisyysviikko on kohta jo ovella. marraskuun ensimmäisen viikon aikana täällä vipeltää oppilaita myös Saksasta, Tsekeistä ja Irlannista. :)

Perusharjoittelu puolessa välissä..?

Tunteja pidetty jo kaksittain, eli viidennen luokan lautanauhaprojekti etenee ihanaa kyytiä. Harjoitteluluokkani on aivan kerrassaan suloinen, neuvokkaita ja reippaita pikku naisia täynnänsä.
Ensimmäisellä kerralla tutustuttiin lautanauhojen kutomiseen open harjoitusloimien avulla ja mietittiin, minkälaisia nauhoja voitaisiin kutoa. Mihin nauhoja yleensä käytetään..? Verkosta löytynyt iiiiihana lautanauhojen suunnitteluohjelma oli korvaamaton hyöty, sillä sen avulla voi kokeilla erilaisia kuvioita ja värityksiä helposti. Tai siis vähän liiankin helposti ja aivottomasti....?

Pertti Pitkäsen lautanauhasuunnitteluohjelma:

http://users.jyu.fi/~perpitk/index.php?page=lautanauha/ohjelma
Nooh, mutta yritys ja erehdys, satunnaisuus ja pohdinta ovat kaikki välillä tervetulleita asioita.
Toisella kerralla päästiin jo enemmän itse asiaan, eli jokainen enemmän tai vähemmän pääsi valitsemaan käyttötarkoitusta omalle nauhalleen. Mikä materiaali, mitkä värit, mikä käyttötarkoitus?? Samalla puuhasteltiin myös itselle omat laudat. Konepahvista jokainen askarteli tarvittavan määrän lautoja ja kulmat väritettiin puuväreillä. Hienoa työskentelyä jälleen kerran. Laudat saatiin valmiiksi ja hieman avattiin jo loimen mittaamisen ongelmaa, siis mitkä ovat alkusolmut, ja mitkä ihmeen tutkaimet...??????
Myös historiaa olen yrittänyt ottaa mukaan lautanauhojen kutomiseen. Mielestäni kansanperinne ja perinnekäsityöt ovat aivan ihania, inspiroivia ja voimauttavia; itsetehdyillä yksinkertaislla välineillä saadaan aikaan hienoja töitä. Ja onhan lautanauhojen kudonta vanha tekniikka, vanhimmat löytyneet nauhojen jäännökset ovat Suomessa jostain 500-luvulta jKr. Ja entäpä jossain muinaisessa Egyptissä? Millaisia nauhoja siellä on kudottu... Yllä hieno kuva, jonka löysin verkosta..
Tässä riittää ensi kerraksi pohtimista, eri termit eivät oikein avaudu ensimmäisellä yrittämällä.
Palautetta opettajakokelas on saanut spontaaniudestaan ja ronskiudestaan, mutta niinhän se menee, sellainenhan minä olen. oppilaat ovat olleet reippaasti mukana oppimassa uutta, luulisi heidän ainakin jonkin aikaa tietävän, mikä ihme se lautanauha oikein on..! :D

”Hienoa olla osa jatkumoa”

Parikkalan seurakunnan kirkkotekstiilien sininen sarja saa jatkoa. Harrastajia etsitään mukaan kudontaporukkaan.
Liisa Hämäläinen - Parikkalan-Rautjärven Sanomat 27.9.2010

Parikkalalaisen artenomin Helena Lindqvistin kiinnostuksen kirkkotekstiileihin herätti Kuopion muotoiluakatemiassa käyty kurssi, jonka seurauksena syntyivät sinisen sarjan ensimmäiset kirkkotekstiilit vuonna 2001; stolat Tuula Tolsalle ja Erkki Lemetyiselle. Nyt sarjasta puuttuvat vielä alttarivaate, messukasukka, kalkkiliinat sekä kirjaliina. Tavoitteena on, että uudet kirkkotekstiilit otettaisiin käyttöön vuoden 2011 jouluna.

Yhteistyötä
Hanke muodostaa Lindqvistin pro gradu -tutkielman Itä-Suomen yliopistoon. Projektin tieteellinen osuus, aikuisoppimisen tutkiminen, toteutuu harrastekutojia haastattelemalla. Helena Lindqvist opiskelee Savonlinnan kampuksella tekstiilityön sekä teknisen työn opettajaksi. Kirkkotekstiilien suunnittelu- ja toteutustyö tehdään Helenan ohjaamana paikallisten harrastekutojien voimin. Projektin ”pääkallon paikkana” ja tärkeänä yhteistyökumppanina on Parikkalan käsityökeskus.
– Jos kiinnostaa osallistua kirkkotekstiilien suunnitteluun ja toteutukseen, niin yhteyttä voi ottaa Parikkalan käsityökeskukseen. Tekniikoina käytetään ainakin damastikudontaa ja kirjontaa, Lindqvist kertoo.
– Projektiin mukaan tuleminen on osallistujille maksutonta. Toivottavasti saamme innostuneen porukan kasaan! Työ aloitetaan ensi talven aikana käymällä läpi symboliikkaan liittyvää asiaa.

Symboliikka
Uusi jumalanpalvelusjärjestys toi liturgisten värien joukkoon myös sinisen ennestään tuttujen valkoisen, vihreän, mustan, punaisen ja violetin oheen.
Sininen väri on kirkkotekstiileissä Neitsyt Marian ja yleensä pyhän perheen väri. Sinisiä kirkkotekstiilejä voi käyttää itsenäisyyspäivänä ja pyhän perheen juhlapyhinä, esimerkiksi Marian ilmestyspäivänä.
Helena Lindqvist on kiinnostunut kirkkotekstiileistä niiden runsaan symboliikan takia. Hän myös korostaa, että suomalaisten taidetekstiilien joukossa hienoimmat, parhaiten tehdyt ja arvokkaimmista materiaaleista tehdyt ovat olleet juuri kirkkotekstiilejä.
– Joten on hienoa olla osa tällaista jatkumoa ja paikallista historiaa.
Parikkalaan kokonaisia kirkkotekstiilisarjoja on suunnitellut Lindqvistiä ennen viimeksi Armi Siitonen 1970-luvulla. Ne ovat edelleen aktiivisessa käytössä ja Lindqvistin mukaan ”tosi kauniit”.

Eka viikko takana :)

Eli ensimmäiset hetket opetusharjoittelijana koettu. Vaikka onkin tapahtunut jo paljon, silti olo on kuin pöllöllä, joka silmät suurina ja nokka ammollaan ihmettelee ja rekisteröi ympärilttän tapahtumia, mutta ei aivan sisäistä kaikkea...
Tällä viikolla olen vain ollut yhteisissä tapaamisissa sekä seuraillut tunteja. Oppilaat ovat minulle vielä vain tiettyjen ryhmien osallistujia, mutta toivottavasti ensi viikolla ryhmän jäsenet saavat mielessäni myös nimet ja kasvot.. :)
Jaksosuunnitelman ensimmäinen versio on valmis, tänään täytyy hioa sitä lisää ja lähettää taas kommentointikiertueelle. Toisaalta en aivan osaa hahmottaa, mitä kaikkea suunnitelmaan pitäisi rustata, valitettavasti tietyt jutut tuntuvat itsestään selvyyksisiltä kuitenkaan olematta sitä.
Yhtään edellisvuotista jaksosuunnitelmaa kudonnasta ei juuri Moodlesta löytynyt, joten kai se on aloitettava puhtaalta pöydältä.
Kuvittelin jaksarin olevan vain kehys, jonka mukaan edetään, mutta sen pitääkin olla aika yksityiskohtainen esitys välineiden , tilojen ja materiaalien käytöstä sekä muusta toiminnasta...
Ensimmäinen seminaari meni aika ohi aamuisen ajankohdan vuoksi, mutta hyvää kertasuta sieltä kuitenkin tuli. Miksiköhän emme ole saaneet vielä sähköposteihin seminaarissa esitettyä pp-esitystä...?
Kaikkein onnellisin olen ollut varsinaisen ohjaajan Minnan pitämistä yhteisistä tuokioista. Vaikka asiaa on sisäistettävänä luvattoman paljon, alkaa opintojakso hahmottua hänen ohjauksensa ansiosta. Ja palautetta tulee suunitelmista välittömästi, se tuntuu hyvälle..!

Perusharjoittelun tavoitteet

Perusharjoittelu kuulostaa kaikenkaikkiaan suhteellisen pitkältä ja vaativalta rupeamalta, mutta ensimmäisen infon jälkeen koko opintojakso inhimillistyi huomattavasti. Kaikkein onnellisin tällä hetkellä olen siitä, että harjoittelu saatiin sopimaan ilmeisesti kaikkien opiskelijoiden aikatauluun niin, ettei muiden aineiden opiskelu kovin paljoa häiriinny. Hyvä niin, edettävä tässä on muissakin opinnoissa...
Itseäni perusharjoittelussa kiinnostaa uuteen organisaatioon tutustuminen lähemmin, sillä jokaisessa koulussa on omanlaisensa opetus- ja toimintakulttuuri, vaikka samanlaista opetussuunnitelmaa toteutetaankin. Muilta opettajilta ja opiskelijoilta saa uusia vinkkejä, kuten esimerkiksi viime keväänä olleilta käsityön "nyyttikesteiltä". Myös uusilta oppilailta oppii aina uutta, jokainen oppija on erilainen ja heihin tulisi suhtautua yksilöinä.
Mielenkiintoista on myös pitkästä aikaa työskennellä alakoululaisten parissa, itse olin töissä alakoulussa viimeksi kuusi vuotta sitten. On mielenkiintoista tehdä havaintoja lasten taitotasosta ja siitä, mitä tulevaisuuden työelämän haasteet pitävät sisällään. Erilaisten opetusmallien kokeileminen käytännössä inspiroi myös, vaikka oman ryhmän kanssa kovin montaa mallia ei ehkä pääsekään kokeilemaan.
Itselle on jäänyt kokonaisen käsityön idea vielä hieman kaukaiseksi, koska sitä ei ole päässyt testaamaan käytännössä. Nyt on siihen hyvä mahdollisuus - käsitteestä tulee käytäntöä..?
Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on ehdottomasti lisävarmuuden saaminen tuntisuunnitelmien tekemiseen ja tietysti tilanneherkkyyden lisääminen - opettajalla täytyy olla aika pitkät tuntosarvet, että hän pystyisi reagoimaan oppilaittensa tarpeisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Itse olen ollut tämän asian kanssa aika yksioikoinen, mutta kokemuksen kasvaessa toivoisin asian menevän parempaan suuntaan. Tietysti myös oppilastuntemus on tärkeä asia, se kehittyy vain ajan kuluessa ja luottamuksen lisääntyessä.

Kokonaisuutena perusharjoittelun tavoitteena on saada lisävarmuutta opettaja ja nimenomaan käsityönopettajana sekä uusia ideoita ja vinkkejä työelämää varten.

Uusi lukuvuosi, uudet kujeet..?

Taas livahti kokonainen kesä ilman blogikirjoittelua. Nyt lyhyt yhteenveto:

* Kuuma oli, järviveden lämpötila läheisessä lähdelammessa jopa +27 astetta..
* Kuuma oli myös kesätöissä, työpäivä +36 asteessa ilman kummempia taukoja oli lähes tajuntaa laajentava kokemus...
* Mökillä oli aivan iiiiiihanaa...
* Kirjaston Laila Hietamies/ Hirvisaari -hylly tuli tutuksi 13 kirjan verran :)
* Kai niitä koulujuttujakin tuli kirjoitettua muutamia kymmeniä sivuja
* Asta- ja Veera-myrskyt kävi kylässä
* Loppukesä meni myrskypuita raivaillessa, moottorisaha & halkaisuruuvi rules!
* Berliinissä vietettiin opeporukan viralliset lomanlopettajaiset!

* Työt alkoivat mukavissa merkeissä elokuussa
* Opinnoissa mietityttää perusharjoittelu & gradu

Eli eiköhän noissa ihan tekemistä piisaa..!

Merkittävimmät oppimiskokemukset

Vuosi on taas vierähtänyt ja kyllä oppimista on tapahtunut. Missä ja miten ei olekaan yhtä yksiselitteinen kysymys. Kuten viime vuonna, olen nauttinut suunnattomasti sivuaineeni teknisen työn opiskelusta. Vaikka kevättä kohden tahti kiihtyy ja opettajat kyselevät valmiiden töitten perään, on talven tuloksia ja varsinkin oppimista hieno arvioda. Tuntuu, etten ihan ehdi kaikkea saada kasaan toukokuun viimeiseen päivään mennessä, mutta täytynee taas tyytyä kirjoittelemaan kesäloman ratoksi muutamia raportteja – niitä kun tuntuu riittävän ihan kyllästymiseen asti.

Uusien ja varsinkin omasta mielestä hyödyllisten asioiden oppiminen on motivoivaa ja innostavaa. Esimerkiksi metallisorvauksen edes jollain tasolla hallitseminen monen epäonnistumisen jälkeen oli hienoa. Lisäksi puukon takominen ja oman alusta loppuun asti itse suunnitellun ja valmistetun huonekalun valmistuminen antoi onnistumisen elämyksiä, joita mielestä jokainen tarvitsee aika ajoin. Ei kukaan jaksa puurtaa opintojensa parissa, jos ei välillä saa hyvää palautetta ja kehuja.

Tuntuu joskus, että myös yliopistopiireissä palautteen antamista tulisi harjoitella. Eräs opettaja lähetti miulle heti syksyllä niin mieltä pahoittavan sähköpostiviestin, etten ole oikein hänen vitseilleen tai opetukselle oikein lämmennyt koko vuonna. Syksyllä kahdella ensimmäisellä viikolla oli vaikeuksia päästä demoille mukaan, sillä työni kuvataiteen opettajan jatkuu yhä normaalisti. Ja heti tupsahti seuraavanlaista palautetta:

Varsinaista luentopakkoa ei yliopistossamme ole, mutta näin pitkällä opinnoissa ja aineenopettajan pätevyyteen tähtäävissä opinnoissa luotamme opiskelijan omaan motivaatioon osallistua myös teoriaopintoihin... ...Onko mielestäsi oikein antaa tällaista kuvaa omasta osallistumisesta opintoihin kurssin muille opiskelijoille? Kurssimme ei ole kirjekurssi, vaan kannamme todellista huolta opiskelijoiden osaamisesta... ...Työnteko ei ole syy olla pois opetuksesta. Vapaaehtoisessa koulutuksessa opiskelija itse tekee arvovalinnan, tehdäkö töitä vai opiskella. Opettaja myöskään ei voi kantaa vastuuta opiskelijan taloudesta...

Ja perhana sen motivaation kanssa ei ole kyllä omalta osaltani ollut mitään puutetta!!!!! Ilmeisesti ihminen ei saa joskus hoitaa asioitaan omalla tavallaan, hemmetti... ...Vai vielä kirjekurssi...

Entä jos tentti menee osalla ryhmästä huonosti vähäisen valmistautumisen vuoksi, siitä kyllä lähetetään suoranainen haukkumaviesti kaikille. Mutta kun uusintakoe meni hienosti, siitä ei sitten muisteta enää mainita missään. Omalta kohdalta harmistusta aiheutti se, etten ollut edes ensimmäisellä kerralla mukana päälekkäisyyksien takia. Miksi siis myös minä sain haukkumaviestin? Yhden ihmisen tökerö toiminta ei onneksi ole laskenut motivaatiotani, mutta mielestäni yliopistossa edelleenkin vaalitaan jonkin asteista akateemista vapautta, tietääkseni..

Ruotsin kurssi tulla tupsahti myös eteeni, vaikka olen jo kertaalleen suorittanut ns. virkamiesruotsin. Kandin opintoihin kuuluu sekä kirjallisen että suullisen ruotsin kurssi, ja minun kuului suorittaa puolikas suullisen ruotsin kurssista. Toivoin aluksi kovasti, että olisin voinut suorittaa koko ruotin opiskelut yliopistolla näyttökokeena, mutta kun lukioajoistani on jo niin kauan enkä ole pitänyt kielitaitoani yllä (lue: juuri tarvinnut ruotsin kieltä), suorastaan hirvitti mennä näyttökokelaaksi. Valitsin siis opintosuorituksen muun ryhmän mukana ja se oli oikeastaan aika hyvä valinta.

Vaikka kurssilla ei nyt mitenkään ihmeellisen paljon puhuta ruotsia opiskelijoiden erilaisten lähtötasojen vuoksi, on kielen ja kieliopin mieleen palauttaminen ollut oikeastaan aika antoisaa. Toisaalta kirjoitustehtävät ovat olleet aika työläitä vähäisen harjoituksen vuoksi, silti on ollut hienoa huomata, ettei kerran opittu taito päästä niin vaan häviäkään – kielioppi on tallella jossain muistin sopukoissa!

Lisäksi olen oppinut työelämässä toimiessani taas valtavasti. Valitettavasti eräs tärkeimmistä opimistani asioista liittyy oppilashuoltoasioihin ollen melko negatiivinen, joten siitä ei sen enempää. Muut koulutukset ja omalla työpaikalla oppiminen ovat maistuneet samoin kuin itse opinnoissa kehittyminen.

Viime vuoden loppupuolella osallistuin Saimaan mediakeskuksen järjestämään koulutukseen, jossa opiskeltiin Second Life -virtuaaliympäristön käyttöä ja mahdollisuuksia oppimisympäristönä. Kurssi oli tarkoitettu Etelä-Karjalan alueen yläkoulujen ja lukioiden opettajille ja kouluttajana toimi Teemu Moilanen, tuttu myös Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelusta Aducatesta Savonlinnasta. Ennen kurssia Second Life (eli tuttavallisesti SL) oli itselleni täysin tuntematonta aluetta, vaikka olenkin erittäin tietokoneorientoitunut ja seuraan tiiviisti erilaisten sosiaalisten medioiden ja sähköisten käyttöönottoa opetustyössä. Vaikka tuskin virtuaaliset oppimisympäristöt tulevat koskaan täysin korvaamaan kaikkea opettajan, oppilaiden ja ryhmän välistä kommunikaatiota tai vuorovaikutusta, on se kiinnostava vaihtoehto ja mahdollisuus olla luomassa 2000-luvun pedagogiikkaa.

Kurssilla keskustelimme vilkkaasti uuden tekniikan mahdollisuuksista, vaikeuksista, uuden aiheuttamista peloista ja ennen kaikkea virtuaalisen toimimisen pelisäännöistä. Second Lifessa, kuten internetissä on aikuisviihdemateriaalia, miten siis estää opiskelijoita menemästä arveluttaviin ympäristöihin? Joka tapauksessa, virtuaaliympäristössä opettaminen tuntui oman opetustuokion jälkeen erittäin haastavalta ja mielenkiintoiselta. Innostuin SL:sta siinä määrin, että aloitin ympäristön käyttökokeilun liittyen omiin opintoihini, virtuaaliseen käsityöhön. Virtuaalisen käsityön kurssi onkin oikeastaan ainoa opintokokonaisuus, johon olen pääaineopinnoista osallistunut. Ensi perjantaina tutkiskelemme sitten Uutta opetukseen -”nyyttikesteillä” (jotka on tarkoitettu tekstiilityötä opettaville luokan- ja aineenopettajille sekä alan opiskelijoille) kurssin virtuaalisia saavutuksia, joka on omalla kohdallani artikkeli Second Lifen käytöstä (tekstiilityön) opetuksessa.

Ja miksi halusin tuoda esille nämä asiat tässä kirjoitelmassani? Ehkä siksi, että ne ovat henkilökohtaisia ilon ja harmin aiheita, ne ovat vieneet itseäni, opintoja ja opettajuuttani eteenpäin. Pitkä matka on vielä edessä kuljettavana, mutta nyt lähden siihen uusin mielin. Toki tavoitteni tälle keväälle, eli kandin tutkinnon saaminen täyteen tulee tuskin täysin toteutumaan, mutta kuitenkin olen suhteellisen tyytyväinen kuluneen lukuvuoden opintojen sujumiseen. Kuten aina ennenkin, alkavat valitettavasti kevättä kohden voimani ehtyä, mutta siihen olen jo tottunut. Jos jotain jää suorittamatta tai siis raportteja kirjoittamatta, se ei ehkä ole maata kaatava juttu, sillä ainahan suoritusta voi täydentää ja mikäs sen helpompaa kuin lähettää opettajalle raportti kirjallisessa muodossa.

Opettajuuden roolikartta (2. vuosi)

TYÖSKENTELYN OHJAAJA

Työskentelyn suunnittelija
Verrattuna viime vuoteen, en oikeastaan tähän ole saanut kovastikaan uusia oivalluksia. Oikeastaan suurin iloni on ollut se, että olen jaksanut kehitellä uusia tehtäviä työmaalla – viimeksi tänään. Hyvien, keskustelua herättävien tehtävänantojen kehittely on antoisaa ja niistä saa iloa opettajan työssä. Rutiini on kehittynyt, mutta ei saa jäädä tuleen makaamaan eli jatkaa samalla kaavalla vuodesta toiseen!

Ohjeiden antaja, asiantuntija
Sama kuin edellä, opetustyöni on kehittynyt ja saan koko ajan lisää ideoita ja toimintavarmuutta sivuaineopinnoissani. Monipuolisuus on pienessä koulussa valtti ja se myös lisää viransaantimahdollisuuksia.

KASVATTAJA
Sivusinkin jo aiemmin tutustumistani oppilashuoltoasioihin. Se on opettajan työn varjopuolia – aina ei perheissä ole kaikki kunnossa ja se vaatii välillä koulun puuttumista asioihin – tai ainakin yritystä. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen on aina rankka asia kaikille osapuolille; niin oppilaalle, perheelle kuin opettajallekin. Mutta velvollisuus on velvollisuus ja joskus on hienoa nähdä, että kehitystä on tapahtunut ja mahdollisesti perheissä on pysähdytty miettimään oman elämän suunnan korjaamista. Oppilashuollossa näkyvät surullisina asioina vanhempien erot ja alkoholin käyttö, mikä heijastuu lapsiin valitettavan useassa tapauksessa. Mutta tämänhän me jo tiesimmekin kaikki.


Ammatillisen kasvun ryhmä

Tänä vuonna olen valitettavasti päässyt harvemmin osallistumaan oman ammatillisen kasvun ryhmiin, sillä olen ollut mukana myös kolmannen vuosikurssin amkan ryhmässä. Tähän olen ollut erittäin tyytyväinen, että jokaisen oman henkilökohtainen opintopolku on otettu huomioon myös ammatillisen kasvun ohjauksessa ja kahden ryhmän ”kattaus” on järjestynyt.
Välitehtävät ovat olleet hyviä, mutta ohjepituuden, jostain syystä koen kirjoittavani aina aivan lian pitkiä tekstejä amkan tapaamisiin. Niille voisi antaa aina jonkinlaisen siilä esim. ”Eettinen valinta” -tehtävään huomasin kirjoittaneeni pitkät pätkän tekstiä, kun taas joku oli parin kanssa ohittanut tehtävän parilla ranskalaisella viivalla. Toisaalta ei kirjoittaminen minulle mikään peikko ole, vaan kyllä tekstiä (ja välillä jopa ihan asiasta) tulee tarvittaessa. Tuntuu vain välillä, että tekee turhaan liikaa työtä, kun sitä työtä joka tapauksessa on ihan uupumukseen asti muutenkin.
Toisessa amka-ryhmässä oli jo palautetapaaminen ja ihmettelin vieläkin sitä, miksi amka tuntuu olevan ainoita yliopisto-opintoja, joista ei voi olla kertaakaan pois. Koko ajan on kuitenkin päälekkäisyyksiä muiden opintojen kanssa, sille ei voi mitään. Viimeksikin amka-tapaamisen aikana olisi pitänyt olla ruotsin tunnilla ja sivuaineopinnoista, valitse siinä sitten se tärkein. Valitsin amkan, koska muista tulee vähemmän valituksia.
Kokonaisuudessaan ammatillinen kasvu on ollut tänä vuonna erilaista viime lukuvuoteen nähden uuteen ryhmään sukeltamisen ansiosta. Keskustelu opettajuudesta kanssaopiskelijoiden kanssa on hedelmällistä ja ideoiden vaihto suotavaa. Aina oppii uutta muiden kokemuksista, mikä antaa vahvuutta omalle ammatinvalinnalle ja -harjoittamiselle. Odotan innolla ensi vuotta ja perusharjoittelua, minkä jälkeen alkaa oikeastaan gradun suunnittelu ja toteutus. Onneksi maisterivaiheen opintoja voi suorittaa melko paljon itsenäisesti ja verkon välityksellä, joten tulevaisuus näyttää valoisalta ja bensalaskukin pysynee aisoissa. Ensi vuonna aloitan myös uuden työhaasteen, sillä kuvataiteen lisäksi opetan nyt myös tekstiilitöitä. Onnellinen on se, joka saa uusia haasteita haluamansa mukaan!

Kauan eläköön elinikäinen oppiminen I

KASVUN PORTFOLIO ESSEENÄ
Selailin läpi ammatillisen kasvun kansiotani ja mielessäni hieman kummastelin, miten paljon ja millaisia papereita olen sinne keräillyt. Kansio piti sisällään tasan kahdenlaista tavaraa: amkan välitehtäviä ja teknologiakasvatukseen (eli siis teknisiin töihin) liittyvää materiaalia. Tuntuu, kuin olisin jo kirjoittanut tämän useasti aiemmin ja vielä enemmän tuntuu siltä, että nämä vajaat kaksi vuotta, jotka olen vaikuttanut Savonlinnassa, ovat olleet vain ja ainoastaan sivuaineopintoja – eli teknisiä töitä. Niin kokonaisvaltaista ja mukaansa tempaavaa aineen opiskelu on ollut.
Kiitän onneani siitä, että olen näinkin hyvin päässyt etenemään opinnoissani täysin omaan tahtiin ja koko ajan työn ohessa. Kevään tavoite eli kandidaatin tutkinnon saaminen täyteen on vieläkin mahdollista, mutta alkaa olla koko ajan epätodennäköisempää. Kevät saa väsymään ja talveen käytetyt energiavarastot alkavat olla tyhjillään. Mutta onhan vielä loppurypistyksen aika!
Tätä kirjoitelmaa varten mietin tovin, mikä olisi aihe, mitä en olisi vielä käsitellyt ammatillisen kasvun välitehtävissä. Olen kirjoittanut useista itselleni läheisistä aiheista, enkä tätäkään kirjoittaessani voisi jäädä vähempään. Kulunut lukuvuosi on ollut erittäin mielenkiintoinen sekä opiskelu- että työympyröissä, yliopisto-opintojeni lisäksi olen myös osallistunut muutamaan muuhunkin koulutukseen, joista haluaisin nyt kertoa lähemmin.

Kauan eläköön elinikäinen oppiminen II

Koulutusmaailma on siirtymässä reaaliaikaisen luokassa toimimisen lisäksi myös koko ajan verkkoon, oppimisympäristöihin sekä erilaisiin virtuaalisiin maailmoihin. Viime vuoden loppupuolella osallistuin Saimaan mediakeskuksen järjestämään koulutukseen, jossa opiskeltiin Second Life -virtuaaliympäristön käyttöä ja mahdollisuuksia oppimisympäristönä. Kurssi oli tarkoitettu Etelä-Karjalan alueen yläkoulujen ja lukioiden opettajille ja kouluttajana toimi Teemu Moilanen, tuttu myös Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelusta Aducatesta Savonlinnasta.Second Life on yksityisessä omistuksessa oleva, verkossa toimiva 3D-virtuaalimaailma, jonka uusi aluevaltaus on koulutus. Palvelun omistaja Linden Lab tarjoaa oppilaitoksille maata Second Lifesta tavallista edullisempaan hintaan. Myös monet suomalaiset oppilaitokset järjestävät nykyisin opetusta SL:ssa; esimerkiksi Helsingin yliopiston luentoja järjestetään samaan aikaan sekä livenä luentosalissa että virtuaalimaailmassa. Parhaillaan useat koulut tutkivat virtuaalimaailman mahdollisuuksia ja suunnittelevat omaa verkko-opetustaan. Second Lifea on kehuttu mm. aktivoivaksi ja se parantaa oppijan läsnäoloa opetustilanteissa. Virtuaaliympäristö mahdollistaa 3d-mallintamisen avulla asioiden ja esineiden havainnollistamisen sekä vierailut rakennettuihin ja luonnonympäristöihin, kuten vaikkapa viidakkoon tai Sikstuksen kappeliin. (http://www.saimaanmediakeskus.fi/?deptid=18455)
Ennen kurssia Second Life (eli tuttavallisesti SL) oli itselleni täysin tuntematonta aluetta, vaikka olenkin erittäin tietokoneorientoitunut ja seuraan tiiviisti erilaisten sosiaalisten medioiden ja sähköisten käyttöönottoa opetustyössä. Vaikka tuskin virtuaaliset oppimisympäristöt tulevat koskaan täysin korvaamaan kaikkea opettajan, oppilaiden ja ryhmän välistä kommunikaatiota tai vuorovaikutusta, on se kiinnostava vaihtoehto ja mahdollisuus olla luomassa 2000-luvun pedagogiikkaa.
Kurssilla keskustelimme vilkkaasti uuden tekniikan mahdollisuuksista, vaikeuksista, uuden aiheuttamista peloista ja ennen kaikkea virtuaalisen toimimisen pelisäännöistä. Second Lifessa, kuten internetissä on aikuisviihdemateriaalia, miten siis estää opiskelijoita menemästä arveluttaviin ympäristöihin? Joka tapauksessa, virtuaaliympäristössä opettaminen tuntui oman opetustuokion jälkeen erittäin haastavalta ja mielenkiintoiselta. Innostuin SL:sta siinä määrin, että aloitin ympäristön käyttökokeilun liittyen omiin opintoihini, virtuaaliseen käsityöhön. On ollut mielenkiintoista kahlata 3D-muotikaupoissa ja catwalkeilla, mutta vielä SL ei ole oikein avautunut käsityön näkökulmasta. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa. Toivottavasti ehdin osallistua vielä SL:n jatkokoulutukseen, joka järjestetään muutaman viikon kuluttua Lappeenrannassa. Tai siis oikeammin osallistun siihen oman tietokoneeni ääreltä kotoa käsin; miksi tuhlata kallista polttoainetta ja omaa energiaa siirtymällä 100 kilometriä, kun aivan yhtä hyvin voin nukkua tunnin pitempään ja istahtaa omaan työtuoliini.
Ettei kirjoitelmani menisi kokonaan virtuaalisen opettamisen suitsutukseksi, otetaanpa vielä toinen koulutusmuisto aivan lähiajoilta. Olen ilmeisesti sisäistänyt erittäin hyvin elinikäisen oppimisen idean, sillä olen kiinnostunut (ehkä hieman liikaakin jo..) erilaisista mielenkiintoisista kursseista, joista saisin lisää ideoita ja työkaluja päivittäiseen työskentelyyni – niin yliopistolla kuin luokkahuoneessakin.

Kauan eläköön elinikäinen oppiminen III

Ettei kirjoitelmani menisi kokonaan virtuaalisen opettamisen suitsutukseksi, otetaanpa vielä toinen koulutusmuisto aivan lähiajoilta. Olen ilmeisesti sisäistänyt erittäin hyvin elinikäisen oppimisen idean, sillä olen kiinnostunut (ehkä hieman liikaakin jo..) erilaisista mielenkiintoisista kursseista, joista saisin lisää ideoita ja työkaluja päivittäiseen työskentelyyni – niin yliopistolla kuin luokkahuoneessakin.
Viime kuussa kävin Kouvolassa työkaverini kanssa kahden päivän Lions Quest -koulutuksessa - ja kylläpä oli mukava ja antoisa juttu! Monet kollegani olivat jo etukäteen kehuneet koulutuspakettia ja halusin ehdottomasti mukaan, kun Kouvolaan lähtijöiksi haluttiin ”nuoria ja innokkaita uusia opettajia”. Kutsu koulutukseen tuli paikalliselta Lions-klubilta, joka myös ystävällisesti kustansi kurssimme.
Lions Questia mainostetaan toiminnalliseksi yhdessä kasvamisen ohjelmaksi ja siltähän se ainakin koulutuksen perusteella tuntui. Paikalla oli tällä kertaa luokan- ja aineenopettajia ympäri Etelä-Karjalaa ja Kymenlaaksoa – ja taas oli hienoa tutustua uusiin innostaviin ihmisiin. Quest-ohjelmaan kuuluu siis lasten ja nuorten kasvun tukemista pitkäjänteisellä ja suunnitelmallisella yhdessä työskentelemisellä. Varmasti Quest-tunnit ovat omiaan vähentämään kiusaamista ja lisäämään yhteisöllisyyttä, kun kaikilla luokkayhteisössä on oma roolinsa ja toista ja toisen sanomia opetellaan kunnioittamaan yhdessä oman kunnioituksen kehittämisen lisäksi.
Totta on, ainakin omasta mielestäni koulumaailmassa (ja joskus omassa työskentelyssänikin) tuntuu aina olevan kiire jonnekin. Oppisisältöjen omaksuminen tuntuu olevan välillä yläkoulussa tärkeämpää kuin nuoren kasvun tukeminen. Lapsilta vaaditaan sosiaalisia taitoja, mutta oppivatko niitä koulussa tai edes kotoa enää riittävästi? Tähän Lions Quest -materiaalissa tuntui olevan hyviä tehtäviä ja ryhmäharjoitteita, joihin jokainen voi heittäytyä mukaan, kunhan on ensin luotu turvallinen ryhmäympäristö. Tunnetaitoja täytyy harjoitella, ne eivät ole itsestään selvyyksiä.
Näitä työkaluja olisin ehdottomasti tarvinnut jo aiemmin opetuksessa ja varsinkin ne olisivat olleet erittäin käyttökelpoisia uuden luokan kanssa toimiessa. Yläluokan toiminnassa näen Quest-tunnit varsinkin terveystiedon, uskonnon ja miksei myös äidinkielen tuntien aiheina – ja tietysti myös luokanvalvojan tunneilla ryhmäytymistilanteissa. Mutta ensi syksynä on uusi lukuvuosi ja uudet kuviot - ja varmasti Lions Quest on mukana kuvioissa, tavalla tai toisella!
Kaiken kaikkiaan opettajan työhön on niin paljon ideoita ja vinkkejä, että ihan päätä pakottaa kaikkien itselle uusien juttujen kokeileminen. Eli miten oma opettajuuteni on kehittynyt? Kehittynyt on ja paljon ja varsinkin laajentunut. Tuntuu välillä, että on vaikea pysyä uusien ideoiden ja teknisen muutoksen mukana, mutta yritettävä ainakin on. Kuten alussa mainitsin, yliopisto-opiskeluni on tänä lukuvuonna keskittynyt niin vahvasti teknologiakasvatukseen ja sen kokonaisvaltaisuuden tajuamiseen, että muut opinnot ovat jääneet sivuaineen varjoon.
Nämä tässä kirjoitelmassa esittelemäni koulutukset liitän enemmän työelämään kuin varsinaiseen opiskeluun, mutta aina sieltä jotain livahtaa ideoiksi mukaan myös yliopistolle. Opettajan työn ymmärtäminen ja sen harjoittelu kestää kenties läpi koko elämän, mutta ehdimme kyllä – jos jaksamme etsiä omat vahvuutemme ja kehittää niitä Kaikessa ei tarvitse olla hyvä, sen olen itselleni luvannut jo aikapäiviä sitten. Mutta nyt ainakin vielä riittää innostusta moneen asiaan ja se on sitten älyttömän ihquu!

Siis: Kauan eläköön elinikäinen oppiminen!

Lions Quest

Olipa mielenkiintoinen koulutus!

Kävin työkaverini kanssa Kouvolassa maaliskuussa kahden päivän Lions Quest -koulutuksessa - ja kylläpä oli mukava ja antoisa juttu! Näitä työkaluja olisin ehdottomasti tarvinnut jo aiemmin opetuksessa ja varsinkin ne olisivat olleet erittäin käyttökelpoisia uuden luokan kanssa toimiessa sekä luokanvalvojan tehtävissä. Mutta ensi vuonna uusi vuosi ja uudet kuviot - ja varmasti Lions Quest on mukana kuvioissa!

Koulun ja poliisin yhteistyö

Poliisin toimintaa on esitelty lapsille ja nuorille pitkään koulujen kautta. Itse muistan kiva poliisisedän alakoulusta, joka kertoi, miten koulumatkalla ajetaan polkupyörällä turvallisesti pitkin tien reunaa – pyöräilykypäristä ei 1980-luvulla ihan hirveästi vielä puhuttu. Jostain syystä tuo sama poliisisetä oli muuttunut yläkouluun mennessä rasittavaksi naputtajaksi (?), joka toitotti edelleen samoista aiheista – liikennekasvatuksesta ja varoitteli tuhmuuksien tekemisestä. Olisikohan omassa kehityksessäkin siinä välillä tapahtunut jotain…? :)
Onneksi noista ajoista on kehitytty myös tällä saralla – kun olin seuraamassa koulupoliisin tuntia 8. luokkalaisille, tunnelma oli hieman varautunut (kuten ilmeisesti aina virkapukuisen poliisin astuessa huoneeseen), mutta myös huumorintajuinen. Katsoimme Youtubesta hulluja takaa-ajoja Suomesta ja kertasimme vaaroja, joita viritetyt mopot aiheuttavat.
Työpaikallani Simpeleen yhteiskoulussa Rautjärvellä koulupoliisina toimii konstaapeli Jukka Nokelainen. Koulupoliisin titteli otettiin Rautjärvellä ja sen lähikunnissa, kuten Parikkalassa uudelleen käyttöön pienen hiljaiselon jälkeen. Koulupoliisia ja poliisin tuttavallisempaa kosketusta nuoriin oli jo kaivattukin koulujen puolesta, sillä kouluissa tapahtuva ilkivalta oli ollut nousussa graffitien ja töhrinnän muodossa. Myös muutamia suoria uhkailuja ja tappeluja oli saatu selvitellä poliisin kanssa. Koulupoliisia oli siis ehditty jo hieman kaivatakin.
Jukka Nokelainen aloitti varsinaisesti koulupoliisina viime lukuvuonna, jonka jälkeen hän on pitänyt koulussa useita oppitunteja eri luokka-asteiden nuorille sekä esiintynyt vanhempainilloissa. Koulupoliisi tekee sekä ennaltaehkäisevää valistustyö sekä selvittelee jo tapahtuneita ongelmia yhdessä oppilaiden, opettajien ja muiden asianomaisten kanssa.
Koulupoliisin toiminta vaihtelee eri luokka-asteilla. Pienimpien päiväkotilaisten kanssa aloitetaan toiminta tutustumalla poliisiin. Paikan päällä tutustumaan leikkipaikkoihin ja keskustellaan niiden turvallisuudesta – miten niistä voisi tehdä turvallisempia? Päiväkodista aloitetaan myös liikennekasvatuksen alkeet, kuten suojatien käyttäminen. Myös vanhemmat voivat osallistua päiväkodin ”poliisipäiviin” ja saada lisää valistusta.
Alakoulussa alemmilla luokilla jatketaan liikennekasvatusta, joka jatkaa keskeisenä teemana läpi koko kouluajan. Liikennekasvatukseen kuuluu mm. polkupyöräilyn harjoittelu (esim. tekniikka-ajo), pyöräilyssä ja muussa kevyessä liikenteessä käytettävät turvavälineet, liikennesäännöt sekä oikeisiin asenteisiin kasvaminen. Koulupoliisi voi esitellä myös vanhempien toivomia aiheita. Ylemmillä luokilla aletaan puhua liikennekasvatuksen lisäksi laillisuuskasvatuksesta ja päihdevalistuksesta, jota annetaan varsinkin yläkouluun siirtyvien 6. luokkalaisten vanhemmille.
Yläkoulun puolella jatkuvat samat teemat ja koulupoliisi voi kertoa koulun toiveiden mukaisesti vaikkapa alueen paikallisista vaaran paikoista. Varsinkin 8. luokalla aiheelliseksi tulee mopokurssien pitäminen, mikä on ollut Simpeleellä ihan jokavuotista. Koulupoliisin johdolla voidaan käydä myös ihmettelemässä poliisilaitosta sekä tutustua enemmän poliisin työhön ja vaikka esitutkintaprosessiin.
Myös päihdevalistus jatkuu tiiviinä sekä oppitunneilla että vanhempainilloissa. Itse olin mukana vanhempainillassa, jossa Jouko Nokelainen esitteli paikkakunnalta ja lähialueilta löydettyjä huumeviljelmiä sekä –piippuja. Vanhempia kannustettiin tunnistamaan lastensa ongelmat ja annettiin työkaluja puuttua niihin. Viestinä ehdottomasti oli, että jokaiselta paikkakunnalta löytyy tarvittaessa huumeita ja muita kiellettyjä päihteitä, joita nuori voi kokeilla – sallittujen päihteiden helposta saannista nyt puhumattakaan! Jopa oopium-unikkoa oli yritetty kasvattaa Simpeleellä.
Valistustyön lisäksi koulupoliisi voi siis osallistua myös ongelmien ratkomiseen. Tokihan poliisin puhuttelu on paljon tehokkaampi kuin opettajan puhuttelu! Myös poliisin läsnäolo on tärkeää – pelkkä paikalla oleminen rauhoittaa kummasti kylänraittia viikonloppuisin. Tärkeää on myös, että koulu- tai kyläpoliisi tuntee nuoret ja heidän taustansa ja kun nuori tuntee poliisin pitkältä ajalta, myös kynnys kertoa asioista poliisille päin mataloituu. Samalla poliisi jalkautuu alas ”lasivuoreltaan” helpommin lähestyttäväksi, tutuksi hahmoksi, jota ei tarvitse aristella vaan jota voi lähestyä luontevasti.
Lasten kasvatusvastuuhan on aina viime kädessä vanhemmilla, mutta sekä koulu että poliisi yrittävät auttaa. Oppitunnit ja vanhempainillat lisäävät vuorovaikusta ja lisää turvallisuuden tunnetta kouluissa. Lapset, vanhemmat, opettajat ja rehtori kaikki tietävät, kehen ottaa yhteyttä, jos tarvitaan poliisin apua.

Itseohjautuvuus ja oppimistyylit II

Oppimistyylitesti oli myös tuttu lukioajoilta. Sen tulos ei ollut yllätys: olet aktiivinen osallistuja ja käytännöllinen toteuttaja. Alla oleva kuvio kertoo selkeästi omat vahvuuteni oppimistyyleistä; teoreettinen pohdiskelu ei kerta kaikkaan vain ole minun juttuni. Tekemäni testi oli hieman erilainen kuin tunnilla toteutettu, mutta mielestäni se antaa jotain suuntaa vahvoista dimensioistani. Aktiivisena osallistujana ryhmätyöskentely on helppoa, tosin omasta mielestäni toimin samalla tavalla tehokkaasti myös yksilösuorituksissa. Ryhmätöissä pyrin tehokkaaseen työskentelyyn ja vastuun jakamiseen, mutta jos muu ryhmä ei suhtaudu tekemiseen yhtä vastuullisesti, närkästyn helposti koko porukalle. Olen myös huomannut, että pyrin toimimaan ryhmässä eräänlaisena työn aloittajana ja puhemiehenä, jotta tehtävät saadaan käytiin. Tässä tulee esiin siis käytännöllinen toteuttaja. Käytännöllisyys tosin saattaa olla joskus kaukana, kun kehittelen uusia ideoitani tai mallejani, mutta hyvän suunnittelun ja joskus yrityksen ja erehdyksen kautta mennään aina eteenpäin.

Vaikka joku voisi kutsua minua välillä vaikka ´touhottajaksi´ silti touhotukseni sivutuotteena saan myös paljon aikaan. Ongelmanratkaisu ei tuota itselleni hirmuista harmia, vaikka aina en malta ottaakaan huomioon kaikkia ongelman eri puolia. Pidän kokouksista, väittelyistä ja keskustelutilanteista, joissa todella saa vaihtaa ajatuksia, kuulla perusteltuja näkökantoja sekä nauttia hedelmällisistä ideoista. Jotenkin kun voisimme irtautua massaluentojen ikeestä, ne eivät ainakaan edesauta omaa oppimistani juuri lainkaan. Vastikään osallistuin avoimen yliopiston verkkokurssille, jonka suorittamisesti olen nauttinut paljon. Opetus tapahtui kokonaan verkossa ja nyt jälkeen päin olen palannut luentotaltiointeihin useamman kerran. Kun tekniikka antaa meille mahdollisuuden osallistua kotoamme, miksi ajaa kalliilla polttoaineella sataa kilometriä tunnin luennon vuoksi..?

Joskus tietoisesti pyrin olemaan myös tarkkailijan ja ajattelin rooleissa, mutta ne ovat minulle joten hieman epäluonnollisia. Haluan antaa varsinkin ryhmätilanteissa tilaa muiden ideoille ja jakaa ajatuksia maltillisesti muiden kanssa. Harkitseville ihmisille sattuu tuskin niin paljon kommelluksia ja erilaisia tilanteita kuin minulle, mutta uusien kokemuksien rikastuttamana menen kuitenkin aina eteenpän!

Itseohjautuvuus ja oppimistyylit

Olen aina pitänyt erilaisista testeistä, joissa joutuu pohtimaan omaa ajatteluaan, vahvuuksiaan ja työtapojaan. Nyt en puhu mistään nuorena tyttönä tehtyistä Suosikki- tai SinäMinä -lehtien innoittamista testeistä tyyliin ”millainen on ihailijasi”, vaan ongelmanratkaisua ja pohdintaa vaativista testeistä. Varsinkin aiemmin Kehitys ja oppiminen -kurssilla tekemämme Gardnerin monilahjakkuusteoriaan pohjautuva omien vahvuuksien testaus oli todella mielenkiintoinen ja antoi vastauksia kysymyksiin oman älykkyyteni vahvoista ja heikoista osa-alueista.

Etsin aluksi verkosta erilaisia itseohjautuvuustestejä. Päädyin ilmeisesti tekemään saman testin kuin HOPS-tapaamisessa olleet, sillä kyseinen testi löytyy monien yliopistojen sivustoilta ja myös osoitteesta www.edu.fi. Testin löytää ainakin Oulun yliopiston sivuilta linkitetynä (http://grundtvux.internetix.fi/fi/kyselyt/itseohjautuvuusgr/ )

Olen tehnyt vastaanalaisia testejä aiemminkin edellisissä oppilaitoksissa, myös muistaakseni silloin, kun etsin omaa alaani lukion jälkeen. Ilman testiäkin olen aina tiennyt, että olen aktiivinen ja tiedonjanoinen yksilö, tuskin pysähdyn laakereilleni lepäilemään edes eläkeiässä. Edellä mainitusta itseohjaavuustestistä sain yhteensä 167 pistettä. Tulos oli ilmeisesti hyvä, sillä testissä minimi oli 41 pistettä ja maksini 205. Mitä enemmän sai pisteitä sitä itseohjaavampi olet. Testin lopussa mainittiin myös seuraavaa:

Mikäli haluat verrata tuloksiasi muiden tuloksiin, tässä joitakin vertailulukuja. Amerikkalaiset collegeopiskelijat ovat saaneet keskimäärin 149 pistettä. Jyväksylän yliopistossa kasvatustieteen approbatur-arvosanaa monimuoto-opiskeluna suorittaneiden opiskelijoiden pisteet olivat 147-150. Erään pääkaupunkiseudun lukion abit tekivät testin ja testin keskiarvo oli alle 140.

Jotkin testin kysymyksistä olivat suoranaisia itsestäänselvyyksiä, kuten ”Tahdon oppia niin kauan kuin elän” tai ”Tiedän, milloin minun tarvitsee oppia enemmän jotain”. Toisaalta onhan kaikkien oppimisessa ongelmia, mutta ne on hyvä tiedostaa, ennen kuin niistä koituu ongelmia ja vaikkapa oppimispelkoja. Itse olen tiedostanut jo pitkän aikaa, ettei suurten kirjallisten kokonaisuuksien läpikahlaaminen tai mieleenpainaminen ole minun juttuni; vastasin siis väittämään ”minun on vaikea ymmärtää lukemaani” totuudenmukaisesti: kyllä, joskus. Kenties siksi olenkin ajautunut aikanaan enemmän käsillä tekijäksi kuin teorioiden pyörittelijäksi; olen äärimmäisen hidas lukija, mikä seikka vaikeutti huomattavasti aikoinaan esim. valmistautumistani yo-kirjoituksiin.

Itseohjautuvuus on Knowlesin määritelmän mukaan taito havaita tarve oppia. Oppimislähteiden ja -strategioiden etsiminen, valitseminen ja soveltaminen ovat tärkeitä taitoja kaikille opiskelijoille. Itseohjautuva opiskelu on opiskelijalähtöistä, vastuullista ja taitavaa oppimista. (http://www.uta.fi/~spseve/IPOPP/johdanto3.htm) Oppimispäämääriin suuntautuminen ja omien tavoitteiden muotoileminen sekä oppimisen ja oppimistuloksien reflektointi voi tuntua aluksi vaikealta, mutta ajan kuluessa ja harjaannuksen kasvaessa siihen tavallaan kasvaa mukaan.

Omaa itseohjautuvuuttani voisin kehittää keskittymällä pienempiin kokonaisuuksiin kerrallaan. Välillä tuntuu, että minulla on turhan monta ”rautaa tulessa” enkä oikein osaa kohdistaa tarmoani yhteen asiaan kerrallaan. Ajatukseni harhailevat välillä työasioissa silloin, kun minun pitäisi paneutua vaikkapa tuotesuunnittelun tehtäviin. Toisaalta kaipaan viikko-ohjelmaani paljon erilaista tekemistä, joskus ahnehdin sitä vain yksinkertaisesti liikaa. Tällöin aikatauluni venyvät ja lepohetket jäävät turhan vähiin. Toisaalta omasta mielestäni toimin parhaiten juuri pienen paineen alla; ilmeisesti kehoni ja mieleni vaativat aina pienen annoksen stressihormoneja toimiakseen tehokkaasti. Kun saan jonkin projektin tai kirjoitelman valmiiksi, koen itsetuntoa kohottavia onnistumisen tunteita. Ne auttavat jaksamaan!

Teknisen työn ja teknologian perusteet, 3 op (J042337); työraportti

Tiivistelmä

Kurssilla tutustuttiin teknisissä töissä käytettäviin käsityövälineisiin sekä suunniteltiin ja toteutettiin puinen nauhapirta sekä valinnaisella tekniikalla tehty korusarja. Nauhapirta muotoiltiin ja koristeltiin haluamalla tavalla.

Kurssille tultaessa...

Kurssi oli itselleni helppo ja mukava, sillä olin jo aiemmin suorittanut teknologiakasvatuksen perusopinnot ja nyt siirtynyt aineopintoihin. Aluksi roolini oli neuvoa muita kurssilaisia esim. työkalujen nimissä ja sijainneissa, mutta nopeasti hautauduin hiomaan kiviä eli suunnittelemaan omaa kurssityötäni.

Teknisen työn ja teknologian perusteet; kurssin kulku

Korut

Aluksi suunnittelin tekeväni kaksi sormusta ruostumattomasta teräslevystä leikkaamalla ja poraamalla ja aloitinkin sormusaihioiden kanssa työskentelyn. Porasin teräslevyyn 20mm kokoisia reikiä ja leikkasin niistä sopivan kokoisia aihioita. Muutaman demokerran jälkeen hylkäsin kuitenkin ideani, sillä en saanut aihioista riittävän sileitä. Itseasiassa, kun totesin aihion tehneen sormeeni ainakin viisi pientä viiltohaavaa, koko projekti sai aivan uuden suunnan ja sormusaihiot lensivät takaisin kierrätyslaatikkoon.
Uudeksi suunnaksi otin kivien hiomisen. Aiempi kosketukseni kivenhiontaan on pikainen käynti Parikkalassa toimivaan kiviliikkeeseen, jonka perusteella kuvittelin kivitöiden olevan äärimmäisen likaista puuhaa.
Aluksi kokeilin koululta löytyvää graniittia, josta leikkasin ensin kolmion muotoisia palasia. Tavoitteeni oli hioa niistä riipuksia ja rintakoruja. Esikuvakseni halusin ottaa kivikautiset eläinpääveistokset, jotka ovat olleet samalla kirveitä sekä metsästysonnen tuojia. Vasemmalla olevat kuvat museoviraston sivuilta (www.nba.fi). Enempää suunnittelematta intuition seuraamana graniitin palasista alkoi muovautua eläinten päitä; ensimmäisestä tuli koiran pää, seuraavasta jo susi ja sitten vielä vasikka ja karhu.
Kivenhionta oli mielenkiintoista; en ollut kokeillut sitä kertaakaan aiemmin. Innostuin myös etsimään itse kiviä ja hainkin mökkirannastamme ison rantakiven möhkäleen. Yritin kylläkin etsiä raidallista gneissiä, mutta päältä raidalliseksi kulunut rantakivi osoittautui sisältä mustaksi graniitiksi. Se oli kuitenkin huomattavasti pehmeämpää kuin koulun varastoista löytyneet graniitit. Vasikan pään tein puna-mustasta graniitista.
Kivien kiillotus oli tietysti kaikkein tylsin vaihe työstämisestä. Ensimmäistä prototyyppiäni en oikein jaksanut kiillottaa kunnolla, mutta susi onnistui jo paremmin sekä muodon että kiillotuksen suhteen. Oli hienoa nähdä, kuinka harmahtavasta rantakivestäkin tuli kiiltävä koru. Toisaalta oli kiva rupatella toisten kurssilaisten kanssa kiillotuslaitteen ympärillä, kun samalla jopa teki töitä!
Karhun ja vasikan päähän porasin reiät kiviporalla. Yritin myös porata metalliporalla ja pienempää reikää suden päähän, mutta siinä tuloksena oli vain savuava pora. Edes porauksessa lastuamisnesteenä käytetty öljy ei auttanut yhtään asiaa. Kiviporan käyttö oli oikeastaan aika jännittävää; siinä täytyi olla erittäin varovainen. Porasin valmiiksi reiät kolmion muotoisiin aihioihin, jotta mahdollinen kiven murtuminen ei olisi harmittanut niin paljon. Vasikan "takaraivosta" eli taustapuolelta lohkesi pieni pala, mutta se ei itse korun tekemistä juuri haitannut.
Sudesta ja koirasta tuli rintaneulat. Ostin niitä varten valmiit koruneulapohjat, joihin liimasin kivet 2-komponenttiliimalla.

Nauhapirta

Oikeastaan kaikki varsinaiset demokerrat tuhrasin korujen kanssa ja pirran tekeminen jäi suurimmaksi osaksi itsenäisesti suoritettavaksi. Kysyin muilta kurssilaisilta tarkentavia kysymyksiä ja tutustuin verkossa olleeseen materiaaliin. Muuta ei sitten tarvittukaan, siis töihin!
Pirran tekeminen tuntui aluksi aika helpolta hommalta, mutta ongelmansa siinäkin sitten lopuksi oli; lopulta tein kaksi pirtaa, kun toisesta tuli hieman vino. Toisaalta kumpikin pirta on ollut jo tiukasti käytössä, toimivat molemmat!Halusin tehdä pirrat "roskamateriaalista" kuten tein sormusaihiotkin ja kaivelin puuvarastosta sopivan kokoisia puupalikoita ja 6mm:n pyörökeppejä. Kaikki käyttämäni pyörökepit olivat valmiiksi pätkittyjä (roska?)palasia, samoin massiivipuuosat. Ensimmäisessä versiossa puuosat olivat liimalevyä, toisessa parannellussa versiossa vain sopivan kokoiset lankun pätkät.
Höyläsin, sahasin ja jyrsin puuosat valmiiksi ja sen jälkeen mitoitin osiin pirran piiden reikien kohdat. Päätin tehdä melko leveän pirran, sillä se on monikäyttöisin; leveällä pirralla saa helposti sekä kapeaa että leveää pirtanauhaa. Nyt pirtaani mahtuu 53 lankaa sekä 15 kuviolankaa. Halusin tehdä pirtaani ehdottomasti kahdet reiät langoille, eli siis kuviolangoille myös omansa. Ja taas saatiin aikaan monikäyttöisempi pirta.
Porasin siis pyöröpuikoille reiät pirran puu osiin, katkoin puikot sopivan kokoisiksi ja hioin piiden päät pyöreiksi nauhahiomakoneella. Sitten liimasin pirran kasaan ja aloitin reikien poraamisen lankoja varten. Merkkasin lankareikien paikat purasimella, mikä helpotti poraamista huomattavasti. Samanlaiset 2mm:n reiät porasin myös kuviolangoille 20mm pohjalankojen reikiä ylemmäksi; näin tulevaan viriöön saadaan sopivasti sormen mentävä väli. Lopuksi jyrsin alajyrsimellä piinreikien kohtiin loven, jotta lankojen pujottaminen reikiin tuli olemaan helpompaa. Jyrsinnät ja poraukset viimeistelin vielä neulaviilalla ja hiekkapaperilla.

Teknisen työn ja teknologian perusteet; koristelusta ja pintakäsittelystä

Olen harrastanut kuluneen joluloman aikana runsaasti lovileikkausta. 35op:n aineopintoihin kuuluva lovileikkaus on ollut helppo ja mielenkiintoinen tapa koristella puuta. Kokeilulautamme olivat leppää, mutta halusin kokeilla myös koivupuisiin nauhapirtoihin lovileikkausta. Puun syiden suunta aiheutti ensin pientä ongelmaa; kokeiluissamme syyt ovat pystyssä, pirran puuosissa vaakatasossa. Vaikka koivu oli puuna kovempaa ja painavampaa kuin leppä, lovileikkaus onnistui näin vasta-alkajalta yllättävän hyvin.
Halusin kokeilla erilaisia kuvioita ja siksi pirtojen kaikki puolet ovat erilaisia. Parhaiten onnistui koristelankapirran kolmiokuvio, jonka tein viimeiseksi. Harjoitus siis tekin hyvää "käsialalle". Hankalin kuvio oli saman pirran toisella puolella oleva kukkakuvio, jossa halusin jokaisen kuvion olevan yksittäinen. Tämä teki kuvion tekemisestä haastavaa ja jouduinkin korjailemaan lohjennutta puuta muutaman kerran.
Viimeiseksi käsittelin pirrat öljyllä (Tikkurilan Supi-laudesuoja), joka suojaa pirtaa kosteudelta ja likaantumiselta. Suojaöljy syvensi samalla myös puun väriä. Öljyn levittäminen oli helppoa. Aluksi yritin levittää sitä käsipyyhepaperilla, mutta piiden välit olivat hankalat käsitellä tällä tavoin. Lopullinen pinta tuli parhaiten tavallista leveää akvarellisivellintä käyttäen, ja pinnasta tuli mielestäni hyvä.

Teknisen työn ja teknologian perusteet; lopuksi...

Ongelmia?

Kuten sanottua, ongelmia ja suunnanmuutoksia oli pitkin kurssin kulkua, mutta toisaalta se on itselleni todella tyypillinen tapa toimia. Tällä kertaa sormusidean hylkääminen johtui puhtaasti taidon puutteesta. Olin joskus nuorempana nähnyt vastaavanlaisen sormuksen, jollaisen halusin tehdä, mutta tuo sormus oli hopeasepän tekemä, enkä olisi saanut vastaavaa aikaan kuin pitkän harjoittelun tuloksena. Kivien hionnassa ei juuri ongelmia ollut, kiillotus oli vain aika yksitoikkoista hommaa.
Pirtojen kanssa sählääminen oli opettavaista. Ensimmäisestä pirrasta tuli siis prototyyppi, mutta toinen onnistui sitten jo hyvin. Ja varmasti opin taas enemmän loogista ajattelua (tai jopa ajattelemaan ennen toimintaa..!). Protopirtaan tuli alalaitaan yksi ylimääräinen reikä, koska en ollut siinä vaiheessa vielä lukenut kirjallisia ohjeita; myös pirran hiominen jäi tämän takia vähemmälle. Toisen pirran tein enemmän harkiten, mutta ongelmia siinäkin tuottivat hauraat ja vääntyilevät pyöröpuikot. Halusin kuitenkin käyttää "jämälaatikossa" olevia pätkiä, joista priimaosat on jo tietysti katkottu pois. Paria kohtaa piinväleistä jouduin liimamaan ja tukemaan maalarinteipin avulla ennen poraamista, mutta muuten piit kestivät hyvin. Suurin ongelma vääntyilevistä puikoista koitui jyrsiessä. Osa puikoista oli niin ulospäin vääntyneitä, että ne uhkasivat mennä poikki jyrsimen terässä. Koristelun ongelmat jo mainitsinkin, joten niistä ei sen enempää.


Pohdiskelua ja sovellusta...

Kuten jo alussa sanoin, olin kurssilla ehkä hieman erityisessä asemassa muihin opiskelijoihin nähden. Toisaalta minulle oli myös ensimmäinen kerta työstää kiveä, mutta muuten sain tehdä oikeastaan kaiken itsenäisesti. Tosin muitten käyttäessä käsityövälineitä itse työskentelin surutta konetyöstön keinoin. Määrittelin ja laiton kaikki asetteen itse, kun samaan aikaan muiden ei tarvinnut. Toisaalta tämän on tietysti perusteltavaa sillä, että olen käynyt läpi koneiden ja laitteiden työturvallisuuskoulutuksen, muut kurssilla olleet eivät saaneet käyttää niitä itsenäisesti.
Jostain syystä haluan mahdollisimman usein käyttää töissäni hukkamateriaalia; minusta käyttökelpoisen tavaran pois heittäminen on aivan kamalaa. Tässä työssä se oli osin siunaus, osin kirous. Toivottavasti kierot pyöröpuikot kestävät käyttöä seuraavat 50 vuotta (sen ikäinen on oma aiempi pirtani, mummon peruja) sillä massiivipuisesta pirrasta tuli hieman turhan painava. Puuosia olisi voinut siis ohentaa lisää höyläten.
Kokeilemistani tekniikoista ja materiaaleista ihastuin tietysti uuteen tuttavuuteen eli kiven leikkaukseen ja hiontaan. Työ ei ollutkaan kovinkaan likaista, roiskuvaa tai äänekästä. Koneet tuntuivat turvallisilta käyttää ja vaikka kynnet kokivat kohtalonsa moneen kertaan, ei naarmuja tullut vaikka välillä sormet osuivatkin kevyesti pyörivään leikkauslaikkaan. Kivitöitä voisi siis kuvitella opettavansa ainakin yläkoulun puolella, miksei myös harjaantuneille 6-luokkalaisillekin. Toisaalta kivenhionta vaatii kärsivällisyyttä, mutta lopussa se palkitaan.
Nauhapirran tekemistä voisi ajatella myöskin ylemmille luokille aina 5. luokasta ylöspäin. Välineet ovat jo siinä vaiheessa tuttuja ja varmasti erilaisia keinoja koristeluun on myös opittu. Pirran valmistaminen olisi oikeastaan hyvä tapa yhdistää teknistä ja tekstiilityötä. Itse pirtanauhan tekeminen ei ole kovinkaan vaikeaa, helpoimpia malleja olen teettänyt jo 1.-2. -luokkalaisilla. Helpompi sovellus olisi ehkä lautanauhan tekemisessä käytettävät nauhalaudat ja niiden valmistaminen samanlaisena projektina.

Ja aivan lopuksi; kuten huomataan, kuvista löytyvät ainoastaan koira- ja karhu-korut. Joulun alla halusin tietysti antaa omatekemiäni lahjoja ja päätin antaa susi-korun miehelleni ja vasikan pään kummitytölleni. Kummatkin olivat oikein mielissään lahjoistaan ja halusivat esitellä koruja kaikille. Mieheni hävitti sitten susi-rintaneulansa joulun ajan juhlinnoissa jo seuraavana päivänä, eikä vasikka-kaulakoruakaan löydy enää mistään. Valitettavasti noista töistä jäi kuvat ottamatta.. Näin käy joskus.